Retkikunta nukkui yön peukut pystyssä, jotta aamulla olisi sopiva sää ”suureen huiputukseen”. Villien unien (Kirsi Ranto onkin mies!) täyteisen yön jälkeinen aamu koittikin kauniina ja aurinkoisena.

Itse päivänsankari, Perriertoppen, luopui hetkittäin pilvihunnustaan ja saatoimme ihailla perusleiristä sen auringossa hohtavia lumisia kylkiä. Huiputuksen onnistuminen näytti siis melko varmalta, mutta Vaiska halusi kuitenkin siirtää lähdön 11.00, jotta aurinko saisi kunnolla lämmitettyä kohdevuoremme ja siten karkotettua ylimääräiset pilvet.

Lähtömme lähestyessä sää alkoi muuttua tuulisemmaksi ja lumisateiseksi. Nykäisimme muutaman kilometrin matkan leiristämme Perriertoppenin helmoille ja aloitimme nousun satulaan, johon myös suksiparkki perustettaisiin.

Melko jyrkkä nousu oli uudessa lumessa hiostava, mutta voimistunut puhuri kuivasi enimmät hiet. Pessimistisimmät ehtivät jo epäillä koko huiputuksen onnistumista, sillä keli oli huonontunut selkeästi muutaman tunnin kuluessa.

Sitkeästi kuitenkin kitkutimme itsemme suksilla 1200 metrin korkeuteen, jossa vaihdoimme alemme piikkejä joka suuntaan törröttävät jääraudat. Rautojen, hakkujen ja suksisauvojen avulla oli tarkoitus kavuta viimeiset 500 metriä noin 45 asteista rinnettä vuoren huipulle.

Jäärautojen kiinnityksessä oli pieniä ongelmia, joten ystävämme ilmastointiteippi oli taas suurena apuna projektin onnistumisessa. Kietaisimme myös kaksinkertaisen paalusolmujen avulla köysistä itsellemme toimivat valjaat ehkäisemään suuremmat vahingot, jos jonkun koipi sattuisi kaltevalla pinnalla lipeämään.

Kahtena kuuden hengen köysistönä säntäsimme kuin oranssimustat oravat kohti korkeuksissa odottavaa määränpäätämme. Omakohtainen kiipeilykokemukseni on melko olematon, joten alusta oli selvää, että tästä tulisi mieleenpainuva reissu.

Lähes pystysuoralta tuntuva lumiseinämä oli välillä pakkautunut betoniksi, mutta välillä se oli höttöä ja pettävää kenkien alla. Täysin ummikkona minun oli vaikea luottaa rautojen pitävyyteen, mutta kokeneempien neuvot ja jäätävä tyyneys karkotti suuremmat pelot mielestä.

Nousun aikana maisemia oli turha ihailla, sillä näkyvyyttä oli vain noin 50 metriä köysistöjen ympärille. Vain yläpuolella keikkuva kaverin takapuoli ja hoosiannaa huutavat pohkeet kertoivat taaperruksemme voimakkaasta nousujohteisuudesta.

Rinteen jyrkkyys vaihteli hurjasti. Etenkin lähellä huippua kaltevuus oli varmasti yli 45 astetta ja toi viimeiseen haasteen väsyneille (?) kiipeilijöille.

Säiden haltijat eivät olleet meitä tänäänkään hylänneet, sillä noin 100 metriä huipulta pilvimassat yllättäen repesivät ja lohikäärmeen selkäkyhmyjä muistuttavat vuorenrepaleet levittäytyivät kaikkialle alapuolellemme orastavassa auringonpaisteessa.

Näky oli sanoinkuvaamattoman uskomaton.

Tuntui kuin olisi yhtäkkiä kavunnut maailman katolle, vaikka korkeutta oli vajaa 1700 metriä. Viimeiset 100 metriä tallustimme vielä loivaa lumiharjannetta Perriertoppenin korkeimmalle kohdalle.

Jiiihaaa! Tavoite saavutettu!

Vaikea edes kuvailla tähän blogiin, miltä ympäröivä maisema näytti. En edes yritä, ehkä kuvat puhuvat reissun jälkeen puolestaan.

Vuorenlaen kylmä viima ajoi meidän nopeasti ottamaan kankeat ryhmäkuvat. Rusakolla tosin taas virtaa riitti. Tämä kyseinen huiputus oli Vaiskalle historiallinen, sillä ensimmäistä kertaa koko retkikunta on saavuttanut Perriertoppenin huipun.

Kun nyt saavutuksia luetellaan, me neljä naista olemme niiden alle kymmenen suomalaisen naisen joukossa, jotka ovat ikinä vuorelle kiivenneet. Siinä Girl Poweria teille!

Suoriuduimme nopeasti paluumatkalle, sillä kylmä alkoi hyydyttää yhden jos toisenkin iloiset hymyt huipulla. Nopeasti lumiharjannetta takaisin ja jyrkän kohdan alkuun. Siinä se sitten tapahtui. Lipsahdus.

Mahanpohjasta kouraisi, kun tunsin rautojen piikkien repivän turhaan höttöä lunta ja jalkojen tipahtavan tyhjän päälle. Luisu kohti lumista syvyyttä jäi onneksi muutamaan sekuntiin uskollisen suksisauvani uhrattua henkensä omani puolesta.

Tunsin sauvan rutisevan kuolonkouristuksissa kädessäni sen katketessa kärjestä. Samalla kuulin Jounin vakaan äänen sanovan tulevansa auttamaan.

Kuin Syltty Cliffhangerin alkukohtauksessa Jouni ojensi mustan hansikkaansa omaan apua kurottelevaan kouraani. Onneksi tässä jatko on hieman onnellisempi ja selvisin pelkällä säikähdyksellä tapahtumasta.

Oikeasti tilanteessa ei ollut juurikaan vaaraa, sillä köysistössä molemmilla puolilla olleet raavaat miehet olisivat joka tapauksessa saaneet pysäytettyä luisuni köyden kiristyessä. Mutta saihan tästä taas dramatiikkaa aikaiseksi.

Loppulasku sujui molemmilta köysistöiltä ilman kommelluksia ja kun jäärautoja oppii käyttämään, niiden varaan uskaltaa henkikultansakin luottaa. Kokemuksen puutetta kaikki ylimääräinen pelko ja jännittäminen.

Vaihdoimme nopeasti suksiparkissa sivakat allemme ja lähdimme luisuttelemaan lähes eeppistä alamäkeä kohti telttoja. Laskukonkarit viilettivät jo kaukana, kun keltanokat tekivät kuperkeikkoja jyrkässä rinteessä lumen vähän väliä muuttaessa rakennettaan.

Kaikki säteilivät päivän päättyessä iloinen ja tyytyväinen hymy naamallaan ja Newtontoppenin ohitus oli muisto vain. Myös muutama hyvin ansaittu huiputusryyppy kumottiin janoisiin kurkkuihin ahkioiden kätköistä, sillä pullot (ehkä onneksi) unohdettiin aamulla kyydistä.

Uskomaton päivä takana! Tästä on todella hyvä meininki jatkaa reissun viimeistä puolikasta ja kääntyä kotimatkalle.

Retkikunnalla kaikki hyvin!

Ps. Uskollinen suksisauva pääsi sairaseläkkeelle teltankiilaksi, joten silläkään ei mene kovin huonosti. (HK)

18.4.2011

Lämpötila: n. -8 astetta, illalla -19 astetta
Tuulen nopeus: tyyntä
Hiihdetty matka: 6 km, korkeuseroa leiristä Perriertoppenin huipulle 900 m
Sijainti: N 79°07,282′ E 16°51,156′