Retkikunta on päässyt dramatiikkaa sisältäneen matkustuspäivän jälkeen turvallisesti perille Huippuvuorten pääkaupunkiin, Longyearbyeniin.

7.4.2011 Helsinki – Oslo – Tromssa – Longyearbyen

Lentomme kohti pohjoisia ulottuvuuksia oli määrä lähteä 7.20 Helsinki-Vantaan lentokentältä. Olimme sopineet tapaamisen viiden maissa tuloaula 2:n parkkialueen viereen. Osa porukasta oli sisäistäny vain T2-osion ja sompaili terminaalin yläkerrasta alakertaan painavia ahkioita ja varustekasseja kantaen. Retkikunnan jäsenet kuitenkin löysivät onnellisesti toisensa ja matka kohti lähtöselvitystä ja tavaroiden luovutusta saattoi alkaa.

Baggage drop -jono venyi lähes silmänkantamattomiin SAS:n pisteen edessä ja Vaiska lähti tiedustelemaan, pitäisikö meidän saada uskomaton tavaravuoremme pohjimmaiseksi koneen ruumaan, ennen kevyemmin matkustavien ihmisten tavaroita.

Saimme käskyn jonottaa tavaranluovutukseen, kuten kaikki muutkin matkustajat. Olimme loppujen lopuksi puoli tuntia ennen koneen lähtöä tiskillä selvittämässä roinamme kohtaloa. Meille tuli tyly vastaus – te ette enää pääse koneeseen tässä vaiheessa.

Kylmä hiki alkoi kihota yhden jos toisenkin otsalle, mutta Vaiskan rautainen tahto taltutti lentoyhtiön virkailijan pienen keskustelun päätteeksi. Ryhdyimme talkoisiin oikein olan takaa saadaksemme tavaramme liukuhihnalle.

Tehokas yhteistyö tuotti hyvää tulosta ja olimme jopa ennen koneen määrättyä lähtöaikaa ohi turvatarkastuksesta ja lentokoneen penkeissä istumassa.

Loppujen lopuksi lentomme lähtö viivästyi 45 minuuttia Oslon rajoittaessa lentoliikennettään meille tuntemattomasta syystä ja olimme vastaavasti saman verran myöhässä Oslossa, jossa meillä piti olla kahden tunnin vaihtoaika. Koska Norja ei ole EU-maa, meidän täytyi tullata kaikki tavaramme uudestaan Oslossa. Se tarkoitti käytännössä sitä, että meidän täytyi rajoitetussa ajassa raahata tavaramme tuloaulasta lähtöaulaan ja käydä läpi kaikki samat proseduurit kuin Helsingissäkin.

Osloon laskeuduttuamme härdelli pääsi taas valloilleen, kun tapahtumat alkoivat kasaantua. Emme olleet ollenkaan varmoja, olivatko kaikki ahkiot edes ehtineet koneeseen mukaan Helsingistä. Odotimme varusteita jännittyneissä tunnelmissa, mutta viereinen tax-free veti nopeasti retkikuntalaisia puoleensa ja herätti ansaittua hilpeyttä.

Loppujen lopuksi kaikki muut kassit ja pussit tupsahtelivat matkatavara-aulan liukuhihnalle paitsi allekirjoittaneen varustekassi. Meillä ei ollut sen kummemmin aikaa jäädä miettimään kadonneen nyssykän kohtaloa, vaan rynnistimme leveiden tavarakärryjen kanssa hiki virraten kohti hissejä ja toisen kerroksen tavaranluovutusta ja lähtöporttia.

Pääsimme koneeseen juuri ennen sen lähtöä ja saatoimme taas väliaikaisesti huokaista helpotuksesta koneen noustessa neljän tunnin lennolleen kohti Longyearbyeniä.

Meillä oli lentoon kuuluva, mutta jotenkin yllättävä välilasku Tromssassa, jossa kaikkien piti poistua käsimatkatavaroineen koneesta ja käydä läpi passitarkastus. Kaikkinensa koko piipahdus kesti reilun puoli tuntia ja pääsimme lentomatkan viimeiselle osiolle.

Hieman yhden jälkeen paikallista aikaa (noin kaksi Suomen aikaa toim. huom.) koneen oikealle puolelle alkoi hiipiä maisema, jota on aikaisemmin tuijotellut tietokoneen näytöltä muiden retkikuntien päiväkirjoja selaillessa tai Avaran luonnon Arktiksesta kertovien dokumenttien herkistelypätkissä.

Siniseltä taivaalta paistavat auringonsäteet siroutuivat valkoiseen jäälakeuteen, jota pirstoivat mustanpuhuvat vuorenrinteet. Meri levittäytyi lentokoneen alla kalpealta tilkkutäkiltä näyttävän jäälaattamosaiikin peittämänä. Näky oli tosissaan henkeäsalpaava ja antoi ensimmäisen maistiaisen tulevien päivien arktisesta seikkailusta!

Koneen laskeuduttua jäiselle Longyearbyenin kiitoradalle, alkoi uusi jännittäminen – olivatko kaikki kamppeet tulleet kyytiin Oslosta. Hetken näytti jo pahalta – kolme ahkiota puuttui mystisesti. Tovin odottelun jälkeen ne kuitenkin putkahtivat liukuhihnalle ja jopa Oslossa piilossa pysynyt varustekassi ilmestyi salamyhkäisesti ruumasta. Ei tarvinnut siis enää kenenkään retkikuntalaisen kohdalla miettiä erityisjärjestelyjä ja uusien varusteiden ostoa vaelluksen onnistumiseksi.

Lyhyen taksimatkan jälkeen saavuimme seitsemän kilometriä kaupungin ulkopuolella sijaitsevalta lentokentältä Huippuvuorten pääkaupunkiin.

Jylhät vuoret ympäröivät pieniltä näyttävät värikkäät talot ja omituiset käytöstä poistetut kaivosrakenteet. Suunnistimme ensimmäiseksi majapaikkaamme, jossa jaoimme huoneet ja kävimme läpi tulevien päivien reittiä. Tarkastimme myös läheiseen varastohalliin sijoitut ahkiomme mahdollisten vaurioiden varalta, mutta mitään suurempaa vahinkoa ei oikeastaan ollut päässyt tapahtumaan, vaikka ahkiot kulkivat välillä väärinpäin liukuhihnoilla ja varmaan ruumassakin.

Hotellilta kävelimme hyytävän tuulen (ja kuulemma vielä ei edes tuule!) saattelemana kaupungin pieneen ja sympaattisen keskustaan viimeisille ruoka- ja varusteostoksille. Huippuvuorilla on yllättävän monta korkeatasoista varusteliikettä ja ruokakauppakin, Svalbardputiken on todella hyvinvarusteltu.

Retkikunnan ruokaostokset painottuivat lähinnä verisuonia tukkiviin elintarvikkeisiin ja kauppaan ei jäänyt varmaankaan yhtään meijerivoipakettia meidän vierailumme jälkeen! Söimme rasvaisen päivällisen pienessä pitsapikaruokalassa, minkä jälkeen osa porukasta päätti ahkerasti välpätä ahkion lähtökuntoon. Loput retkikunnasta siirtyi hotellin baariin nauttimaan virvokkeita ja lykkäsi ahkioiden pakkaamisen aamuun.

On uskomatonta olla vihdoinkin Huippuvuorilla. Kaiken kuukausia kestäneen suunnittelun, säätämisen ja pakkaamisen jälkeen tuntuu hyvältä päästä tänne, missä kaikki oikeasti tapahtuu. Mielialat liitelevät korkealla ja yhteishenki on vahva.

Retkikunnalla kaikki hyvin. (HK)

8.4. Liikkeelle!

Aamulla tehtiin vielä viimeiset hienosäädöt ahkiohin. Ennen puoltapäivää lastasimme pakatut ahkiot bandvagenin, ”bankun” perärekeen ja lähdimme liikkeelle. Sää oli mainio, aurinkoista ja pakkasta alle 10 astetta. Matka eteni konevoimin telojen päällä reilut kolme tuntia.

Fedheimissa Tempelfjordin rannalla heivasimme ahkiot kyydistä. Tässä vaiheessa näkyi vielä kelkkasafarilaisia.

Lähdimme hiihtämään varsin keväisessä talvisäässä puoli viiden aikaan iltapäivällä. Muutama aste pakkasta, auringonpaistetta ja ei tuulta.

Hiihtelimme vuonon yli toiselle puolelle. Tullessa lentokoneen ikkunasta näytti siltä, että korkeuseron puolesta helpompi vaihtoehtoinen reitti olisi saavutettavissa meren jäätä pitkin. Paikallisilta saatu tieto varmisti asian. Niinpä suuntasimme vuonon ylitettyämme kohti Gipsdalenia rantaa seuraten.

Matkalla näkyi muutama peura ja yhdet erittäin suuret jäljet.

Lunta ei ollut rannalla kovin paljon, monessa paikassa näkyi kiviä ja meren tuomia ajopuita. Jylhien vuorten yläpuolella kaarteli lintuja. Jää keinui muutamassa kohdassa hiljakseen ja maan ja jään rajakohdasta kuului mitä ihmeellisimpiä ääniä. Pimeässä niitä voisi helposti luulla jonkin vaarallisemmankin liikkujan äännähdyksiksi.

Näkyvyys pysyi hyvänä koko päivän ja heikko, puuskainen tuuli puhalteli sopivasti takaa päin.

Parin tunnin hiihtämisen jälkeen alkoi tuntui jo ihan siltä, että on jossakin kaukana erämaassa. Muita liikkujia ei enää näkynyt. Joka puolella siinsivät jylhät vuoret. Ja keli oli parempi kuin mitä olisi voinut kuvitella sen voivan olla täällä. Maisemassa oli vain hiljaista jäälakeutta, ja kauniiden lumiset vuoret sen reunuksena.

Muutamissa paikoissa meren jää oli sen verran epätasaista, että ahkiota sai kiskoa jo melkein tosissan. Kolmen viikon varusteiden kanssa pakkauksesta tulee sen verran suuri, että se kaatuu suhteellisen herkästi. Rosoisemmissa kohdissa ahkioita oli nurin vähän väliä. Loppumatkasta jää oli tasaisempaa ja pitoa riitti märällä lumella.

Illan suussa, viiden ja puolen lekin, eli 50 minuutin hiihtomatkan ja sitä seuraavan 10 minuutin tauon, jälkeen leiriydyttiin rannalle jylhän vuorenrinteen alapuolelle. Aurinko ehti jo laskea.

Rannikon läheisyydessä mahdollisuus jääkarhun kohtaamiseen on suurimmillaan ja niinpä tähystysvuorot, ”jääkarhuväijyt”, alkoivat pyöriä pian leiriytymisen jälkeen. Retkikunnalla kaikki hyvin ja takana aivan mahtava hiihtopäivä – todellinen huippupäivä! (JH)