Kevät on morripilkkijän kulta-aikaa. Kirkas auringonpaiste, runsas valo ja lähestyvä kutu pistävät helposti ahventen huulet suppuun isommilta pilkeiltä ja vauhtiuittamiselta. Sen sijaan mormyska, tuo talvionginnan keijukainen, pelittää oikein tarjoiltuna.

Namupalan valttikortteja ovat pienuuden ohella varovainen liike, ja ehkäpä ne yhdessä kiemurtelevan toukkanipun kera luovat mielikuvaa aidosta vedeneliöstä.

Kevättalvella ahven löytyy isoilta järviltä vielä syvemmästä vedestä ja nimenomaan se asettaa haastetta mormyskointiin. Tässä tekstissä keskitytäänkin antamaan apua syvän veden mormyskointiin.

On hyvä huomioida, että morrionginta, kaikessa verkkaudessaan, on usein täydentävä pilkintämuoto pelastamaan nihkeän syönnin päiviä.

Kun ahven on hirmuotilla, vaikkapa ensijäiden aikaan, mormyskalla ei saavuteta etuja. Osaava pilkkijä ei koskaan laske yhden kortin varaan, vaan mukautuu välineistöineen kulloiseenkin tilanteeseen.

Herkkää homma

Mormyskan ehdoton etu on herkkyys. Se saavutetaan ohuilla siimoilla ja oikeanlaisella kärjellä. Hentoinen taipuva tärpinilmaisin antaa signaalia pienimmästäkin henkäyksestä syötin suuntaan.

Havainnollistavan esimerkin herkkyydestä koin, kun onnistuin mormyskoimaan mereltä kilkin huipputarkan kärjen avulla. Vastaavaan tuntumaan ei päästä tapsipilkkien avulla, vaikka ne nopeuttaisivat huomattavasti syvän veden ongintaa.

Aralla syönnillä tarkka kärki on tarpeen, sillä varovaisesti arvioiva raitapaita ei turhia ahnehdi. Otti on hyvin tunnustelevaa ja pilkkijän on maltettava odottaa vastavedon ajoituksen kanssa.

Paastopäivän tärpeille on ominaista pieniliikkeinen morrikärjen värinä, eikä siitä voi tehdä vielä mitään johtopäätöksiä kalan koon suhteen. Se eroaa suuresti ahnaan syönnin nopeasta nykäisevästä kärjen kumarruksesta.

Onnistunut tartutus on tärkeää, sillä leuoilleen saanut tai ylösnoston alkumetreillä irronnut ahven vie helposti hätäpäissään koko epäluuloisen parven mennessään.

Säädettävät filmisuikalekärjet ovat tarkimpia. Metalliviikset ja pienet vieterit jättävät toivomisen varaa herkkyyteen, mutta nekin toimivat ainakin vähän painavimmilla mormyskoilla ongittaessa.

Jäykälläkin pärjää

Taipuvan kärjen sijaan voidaan turvautua myös jäykkään hiilikuitukärkeen ja höyhenenkeveään vapaan. Tällöin tärpin tuntee tarkalla näppituntumalla tai näkee siimasta, etenkin matalassa vedessä tuntuma säilyy hyvänä. 

Siiman paksuus on maku- ja tottumuskysymys, tietysti odotettavissa oleva kalakokokin asettaa vaatimuksia valintaan. Vauras vastapeluri yhdistettynä pieneen koukkuun edellyttää joka tapauksessa maltillisia otteita ja tarvittaessa pientä väsyttelyä.

Monofilisiimaksi valitaan yleensä jotain 0,12–0,18 millin väliltä. Väreistä musta ja punainen näkyvät jäällä parhaiten omaan silmään.

Mormyskan kiinnityssolmut täytyy uusia vähintäänkin aktiivisten kalareissujen välillä. Olen itse törmännyt paksuhkollakin siimalla tyhmiin katkotuksiin avannolla, kun kymmenien nostojen rasittama solmu pettää sen isoimman kohdalla. Tämän takia reilumman kalan loppunosto tulisi tehdä aina kädellä avittamalla.

Herkkyyden maksimoimiseksi paksuimmat tumpulahanskat täytyy jättää käsistä pois. Vanhat tekijämiehet pelaavat hirmupakkasessakin tyynen rauhallisesti näpit paljaina.

Itse saan paleltumia jo pelkästä katsomisesta, joten turvaudun äärioloissa suhteellisen kädenmyötäisiin, tuulenpitäviin sormikashanskoihin.

Mormyskakärkeä käytettäessä hanskat eivät vie tärppituntumaa, mutta siiman käsittelyssä ne eivät loista ominaisuuksillaan.

Harkitse haarukkaa

Perinteinen kämmenessä pidettävä morrivapa tarjoaa hyvän onkituntuman ja uittoliikkeen hallinnan. Se onkin omiaan alle viiden metrin veteen.

Syvempää vettä ronkkiessa morrivavan kanssa tulee ongelmia, sillä pitkää siimaa on paha lypsää sotkuttomasti jäälle kalan nostossa.

Ohut siima, tuuli ja pakkanen ovat huono yhdistelmä, joka aiheuttaa pian sykkyrää setvittäväksi. Erityisesti, jos jäänpinta sattuu muodostumaan kaikenlaisista piuhaan tarraavista rosoisista ulokkeista.

Perinteisellä vavalla olen hilannut kaloja jopa kahdestatoista metristä kehimällä siimaa nostossa kädet levällään. Helikopterimainen jumppaliikesarja näkyy jäällä kilometrin päähän, joten kalantuloa ei pääse salailemaan paraskaan pokerinaama.

Ongelmana ”helikopterityylissä” on myös vauraan eväkkään nosto jäälle, kun ei ole enää käsiä vapaana tarttumaan kalaan. Lopuksi runsas siimavyyhti pitää vielä purkaa käsistä siististi jäälle. Sanomattakin selvää, että onginnan nopeus kärsii tällöin pahasti.

Hieman matalammassa vedessä siimaa voi lypsää puolen matkaa ja heittää vavan kauemmaksi. Tämäkään tekniikka ei ole aina täysin sotkutonta ja joitakin vapoja olen saanut rikottua varomattomasti heittämällä.

Kaikkein varmin ja huomaamattomin valinta syvään on haarukkavapa. Morri- ja tapsipilkkiongintaan räätälöidyistä haarukoista etenkin kevyestä puusta tehdyt mallit ovat osoittautuneet päteviksi.

Haarukkavavalla kalan kehii huomaamatta ylös ilman sotkuja. Myös morrin vajottaminen takaisin ahdin valtakuntaan käy hujauksessa.

Haarukkavavalla on tärkeä kehiä kala ylös tasaisesti löysiä antamatta, muuten irtoamisen mahdollisuus kasvaa.

Uittokoreografiat haltuun

Mormyskoinnin uittoliikkeet poikkeavat vasaramaisesta normipilkkinypytyksestä melkoisesti.

Klassinen liikerata on laskea morri pohjaan, napauttaa muutama ”pohjanpölläytys” ja nostaa siimaa hitaasti ja tärisyttäen ylöspäin. Nosto pysäytetään 30–80 sentin jälkeen ja suunta muutetaan takaisin pohjaa kohden.

Liikettä toistetaan ja tarvittaessa ongintasyvyyttä tai onkipaikkaa muutetaan, kunnes kalat löytyvät.

Eri kalalajeille löytyy omia jippoja ja syvyyksiä, mihin mormyskoinnissa keskitytään. Arka ahven ei vauhdikasta liikettä kaipaa. Tärinä saa olla vaatimatonta värinää tai sen voi lopettaa kokonaan.

Nostot ja laskut tehdään verkkaisesti. Puolen metrin etappi saa kestää yli minuutinkin. Välillä vauhti pysäytetään tyystin ja varrotaan paikallaan. Tässä vaiheessa ahvenen hermo pettää herkästi.

Uittokoreografiaa voi höystää toisinaan keinuttelevalla liikkeellä ja pienin pompotussarjoin vapaa napauttamalla. Erityisen nihkeälle kalalle vavan voi tökätä jäälle paikoilleen pyytämään.

Opettele kalan reagoinnit kulloisiinkin liikkeisiin ja mukauta onkitapaa tilanteen mukaan. Samoihin kaavoihin ei pidä kangistua ja viimeistään pitkäksi venyneen hiljaisuuden jälkeen pitää tehdä jotain muutosta.

On tärkeää seurata tärpinilmaisinta tarkkaavaisesti ja oppia tunnistamaan pienetkin muutokset kärjen liikkeissä.

Vinha tuuli, pakkaskelin aiheuttama avannon jäätyminen ja jään kerääntyminen siimaan aiheuttavat valetärppejä. Sohjokauha onkin tarpeellinen avannon pitämiseksi siistinä. Siima putsaantuu, kun sen vetää aika-ajoin sormien läpi.

Kirkkaassa auringonpaisteessa avantoa ei pidä siilata aivan putipuhtaaksi. Kauho puhtaaksi vain puolet alasta ja jätä osa sohjosta vaimentamaan enintä loistetta.

Volframilla syvälle

Usein kuulee väitteen, että mormyskalla ei voi kalastaa syvältä, siis jopa yli kymmenen metrin syvyyksistä. Ihan huvikseen siimaa ei moisiin monttuihin lypsä. Jos onkipaikka sitä vaatii ja syönti on arkaa, muut keinot kalansaantiin alkavat olla vähissä.

Olen todistanut moneen otteeseen tilannetta, jossa tasurit, pystyt ja jopa pitkähäntäinen tapsipilkki ovat tuottaneet tyhjää monipäiselle pilkkijäjoukolle. Samalla vieressä on kiskottu morreilla kalaa paremmankin päivän edestä.

Jos puhutaan yli viiden metrin onkisyvyyksistä, järkevin valinta ovat volframista valmistetut, huomattavasti lyijyä raskaammat mormyskat.

Nihkeä syönti edellyttää pienen pientä hiukopalaa ja esiin voi joutua kaivamaan vain nuppineulan pään kokoisia tekeleitä. Tällöin volframi on ainoa toimiva materiaali.

Pilkkiin on mahdollista lisätä painoa ilman, että morrin kokoa tarvitsee kasvattaa.

Kaksi morria voi rakentaa esimerkiksi litkaksi, niin, että ylemmäs laitetaan läpireikäinen morri, joka kiinnitetään muutamalla siimankiepautuksella etäisyydeltään säädettäväksi. Alemmas laitetaan lenkkikiinnityksellä varustettu versio.

Kahta morria käytettäessä on hyvä valita totutusta astetta paksumpi siima kestävyyden varmistamiseksi. Reippaasti morrin yläpuolelle puristetuilla onkihauleilla saadaan helposti gramma, pari lisäpainoa. Ilman että herkkyys kärsii mainittavasti.

Kestävä koukku

Mormyskaa valittaessa tärkeässä roolissa on kestävä ja terävä koukku.

Terävyys helpottaa kalan tarttumista ja syötin kiinnittämistä. Joidenkin valmistajien koukut tuppaavat katkeamaan harmittavan helposti. Lyijymorria arvokkaammissa volframeissa on yleisesti kiinnitetty huomiota koukun laatuun.

Vauraampaa ahventa hakiessa ei pidä sortua ihan ohutlankaisimpiin, heiveröisiin koukkuihin. Myös koukun koko tulee suhteuttaa kalan kaliiperiin. Numero 12 on melko yleispätevä ahvenelle.

Olen huomannut, että minimorrin erityisen lyhytvartinen koukku ei aina riitä tartuttamaan isoa ahventa, siksi olen mieltynyt vähän pidemmillä koukuilla varustettuihin malleihin.

Yhtä yleispätevää ja aina pelittävää kokoa tai väriä ei ole olemassa.

Matkaan kannattaa varata useita vapoja eri morrivaihtoehdoin. Vaihtoja voi helpottaa myös rakentamalla morrit pitkiin lenkkisolmuisiin siimatapseihin ja kiinnittää ne pilkkihakasen tai muun sellaisen avulla vavan pääsiimaan.

Mäskäämisen salat

Pilkkijän perussyötti kärpäsentoukka on vaivaton, edullinen ja säilyy hyvin jääkaapissa. Sitkeänahkaisia kärpäsentoukkia ei tarvitse vaihtaa jokaisen kalan jäljiltä ja ne on helppo kiinnittää koukkuun.

Verenpunainen surviaissääsken toukka on aran syönnin pelastaja. Niitä esiintyy luonnostaan vesistöissä, joten kalojen epäluulot eivät herää ainakaan ennennäkemättömän suupalan suhteen. Morrionkija pelaa yleensä jommallakummalla tai molemmilla näistä syöteistä. 

Syötityksen ohella avantoon voi tiputella herkkupaloja, jotka houkuttelevat reiälle kaloja tai pitävät parvea paikoillaan.

Ahvenen mäskitys on taitolaji. Toukkia ei kannata kylvää veteen ihan summamutikassa, vaan raitapaitojen olinpaikka täytyy olla tiedossa noin suurinpiirtein.
Mäskätessä samassa paikassa pysytellään kärsivällisesti, muuten hyöty menetetään.

Alkumäskiksi laitetaan reilumpi satsi ja jatkossa tilannetta täydennetään muutamien toukkien annoksilla. Onginta tapahtuu pohjasta tai hyvin läheltä pohjaa.

Onkipaikan täytyy olla mäskätessä täysin virtaamaton, sillä syöttien menekki kasvaa muutenkin normaaliin ongintaan verrattuna melkoisesti.

Pilkkipäiväksi varataan noin 1–2 desin toukkasatsi. Yleensä mäskäystoukat ostetaan pikkupurkkien sijaan suuremmissa erissä tai – kuten survarin kohdalla – pyydystetään omatoimisesti.