Monissa lehdissä on tapana muistella menneitä artikkeleilla ”20 vuotta sitten” (tai 50 tai 60). Miksen minäkin saisi muistella ”30 vuotta sitten”? varsinkin kun se liittyy ERÄ-lehteen ja aseista kirjoittamiseen. Sekä Berliinin muurin murtumiseen, jonka eräänä merkkipäivänä pidetään 9.11.1989. Siis juuri näillä näppäimillä 30 vuotta sitten. Mutta enteet olivat ilmassa jo aiemmin.

Kuva: Wikimedia commons / Raphael Thiemard

DDR:n valtion tulevaisuudesta esitettiin erilaisia näkemyksiä keväällä 1989. Sain silloin ajatuksen esittää päätoimittaja Seppo Suuroselle, että mitä jos kävisin tekemässä jutun aiheesta DDR:n aseet? Haulikkolajeissa oli silloin hyviä saksalaisia ampujia, jotka ampuivat Merkel-merkkisillä haulikoilla. Niitä pidettiin hyvälaatuisina, joskin hieman vanhahtavina ja joidenkin mielestä elitistisinä. Kansan aseita DDR:stä tuli kyllä pilvin pimein, esimerkiksi Simson, Suhl, vorm. Sauer & Sohn… Vieterivetoisissa mökki-ilmakivääreissä brändi Haenel oli kova sana. Seppo Suuronen suostui ideaani.

Asetehtaaseen ei silloin astuttu kuin hollitupaan, eikä kyllä astella vieläkään. Tunsin Harry Paulin, joka oli DDR:n aseiden edustaja ja agentti. Hänen asiakkainaan silloin olivat mm. Hjorth ja Kesko. Pyysin, josko Harry voisi järjestää tehdasvierailun ja muut kuviot. Muistaakseni DDR:ään vaadittiin silloin viisumi, mutta se oli helppo rasti. Lentoyhtiö oli itseoikeutetusti Interflug, DDR:n valtionyhtiö, joka lensi DDR:n päälentokentälle Schönefeldiin, Itä-Berliiniin.

Kaikki järjestyi loppukesän 1989 visiitille. Viisumi, lupa vierailla tehtailla, majoitus, vuokra-auto Avisilta Schönefeldistä, kartat ja lennot. Interflugin kulkuneuvo oli neuvostovalmisteinen Tupolev Tu-134, DC-9:n kaltainen kapearunkoinen kaksimoottorinen kone. Sain paikan riviltä 2. Kun tarjoilu alkoi edestä, pyysin skottilaisen soodalla. ”Valitettavasti skottiviski loppui meiltä juuri.”

Seikkailemaan DDR:n teille

Lentokentällä odotti Opel. Sitten vaan suunnistamaan Suhlia kohti melko summittaisin karttaeväin. Tiet olivat Aatun aikaisia autobahneja ja suomalaisen silmään hyväkuntoisia mutta outoja betoniteitä saumoineen. Harry Paul oli kertonut minulle kauhutarinoita, miten 1960-luvulla autoilijoita DDR:ssä kellotettiin ja tarkastusasemilla arvioitiin, onko mies poikennut matkalla luvattomille teille. Mitään kyyläämiseen viittaavaa ei ollut, mutta tyhjiä tarkastusasemarakennuksia riitti kylläkin.

Selvisin kunnialla kauniiden vuoristomaisemien läpi Thüringenin Suhliin. Sovitussa paikassa Suhlin kaupungissa minua olivat vastassa VEB Ernst Thälmann Werken edustajat, vientipäällikkö ja myyntipäällikkö. Minut vietiin Ringberg-vuoren (746 m) huipulle hyvään hotelliin, tarjottiin illallinen ja pidettiin hyvänä. Isäntien puheissa kuului tuotepuffaamisen lomassa huoli tulevasta maailman menosta Saksojen osalta.

Seuraavien päivien ohjelmaksi kerrottiin tutustuminen tehtaisiin, osallistuminen ampumakilpailuihin Friedbergin ampumakeskuksessa ja vähän sightseeingia ympäristöön. Luvattiin näyttää Zella-Mehlisin ja Zella-St.Blasiin vanhoja tehtaita ja paikkoja, tunnettuja asenimiä kuten Anschütz, Krieghoff, Walther, Recknagel… onhan Suhlin kaupungissa ja ympäristössä ollut aseteollisuutta sentään vuodesta 1535.

Vierailuni aikana Suhl saavutti myös korkeimman väkilukunsa 56.000 henkeä. Tänä päivänä asukasluku on noin 37.000. BTW, Suhlin ystävyyskaupunki on Lahti.

FAJAS silloin

Lyhenne FAJAS tarkoittaa Fahrzeug- und Jagdwaffenfabrik Suhl (= Suhlin ajoneuvo- ja metsästysasetehdas), joka oli osa VEB Ernst Thälmann Werkeä (= kansanomistama Ernst Thälmannin teollisuuskombinaatti). Tehtaassa ei ollut ketään tehdaspatruuna Ernst Thälmannia. Nimi oli omistettu Weimarin valtion aikuiselle saksalaiselle kommunistijohtajalle, jonka Hitler pidätytti 1933 heti valtaan päästyään.

Ajoneuvoteollisuus tarkoitti moottoripyöriä, skoottereita ja mopedeja. Tunnettuja merkkejä olivat mm. Simson, SR, Suhl, AWO, Schwalbe. Suhlissa oli valmistettu hienoja autoja ja jopa kilpa-autoja 1930-luvulla mutta ei enää DDR:n aikoina.

Asetehtaat 1989

Etsimäni katsaus DDR:n aseteollisuuteen oli hämmentävä ja jäi torsoksi. Luonnollisesti olin täysin isäntieni kontrollissa. Minulle näytettiin lähinnä Merkelin haulikoiden ja osien valmistusta käsityönä kaupungin keskustassa vanhoissa kerrostaloissa. Vasta myöhemmin tajusin, että FAJASin toiminta oli hajautettu ympäri kaupunkia. Ei ollut olemassa mitään suurta ja komeaa asetehdasta, vaan aseita ja niiden osia valmistettiin siellä täällä. Tuntui, että koko ”tehdaskäynnin” ajan oltiin ihan keskikaupungilla.

Varmasti oli jossain oikea iso tehdaskin, mutta siellä valmistettiin mm. Kalashnikovin versioita. Itä-Saksan NVA (Nationale Volksarmee) kutsui AK-74:n eri versioita konepistooleiksi (Maschinenpistole), vaikka patruuna oli 7,62 x 39 tai 5,45 x 39. Tätä valmistusta ei tietenkään vieraille näytetty. Parhaimmillaan NVA:n vahvuus oli 175.000 sotilasta, joten aseitakin tarvittiin.

Friedbergin ampumakeskus

Jos ”asetehdaskäynti” oli pettymys, niin ampumakeskus oli sitäkin hulppeampi. 1971 perustettu keskus on yhä käytössä ja siellä järjestetään monia kansainvälisiä (ISSF) ja kansallisia kilpailuja. Monet suomalaisetkin ovat täällä kilpailleet sekä DDR:n että yhdistyneen Saksan aikoina. Alue kattaa 29 hehtaaria.

Friedbergissä on 95 pistooli- ja kiväärirataa (25 ja 50 m), 8 olympiapistoolirataa, 5 liikkuvan maalin rataa, 4 kiekkoratakompleksia ja yksi sisärata. Lisäksi on majoitusmahdollisuuksia urheilijoille. Ammunnan MM-kilpailut järjestettiin täällä 1986. (Lahti 2002.)

Käyntini aikaan patruunabrändi SK oli voimakkaasti esillä. Schönebeckissä sijaitseva patruunatehdas tuli sittemmin Nammo Lapuan omistukseen.

Vaikka jäinkin mielestäni nälkäiseksi itse käynnin aiheesta – DDR:n aseet – niin muuten matka oli palkitseva ja siitä jäi positiivinen kuva.

Paluumatkan seikkailu

Ajoin takaisin Suhlista Itä-Berliiniin Schönefeldin kentälle. Siellä minua piti odottaman Interflugin voucherilla varattu ja maksettu lentokenttähotelli. Kun pääsin hotelliin sisään, siellä oli maailmanlopun meininki. Ilmeisesti sekä itäsaksalaisia että venäläisiä nuoria oli matkalla Kuubaan yölennolla. Juhliminen oli alkanut jo aikaisemmin. Kaiken möykän keskellä menin kysymään huonettani. ”Valitan, olemme täyteen buukatut. Ei yhtään huonetta vapaana”, kuului viesti.

Takana oli jo päiviä ja matkaa, olin väsynyt ja happoontunutkin. Päätin, että ajanpa Länsi-Berliiniin ja katsotaan pääsenkö rajan yli. Ajoin muurille ja näytin Itä-Berliinin rajavartijalle Suomen passia. Ilme kertoi niin kuin nykynuorilla: ”EVVVK” tai ”ih-haaan sama”. Solttu viittasi kädellä rajan yli. Totaalinen motivaation puute entisellä ärhäkkäällä rajasotilaalla. Lännen puolella rajaa ei oltu senkään vertaa kiinnostuneita. Tällä hetkellä minulle kävi viimeistään selväksi, että muurin lähtölaskenta oli alkanut. Ajattelin että menen ensimmäiseen hyvään hotelliin ja Interflug saa luvan maksaa. Hotelli oli Berlin Berlin.

Täydellä vatsalla muurin kimppuun

Söin kunnon illallisen ja lähdin katsomaan mitä muurille on tapahtumassa. Lännen puolella oli joukko ihmisiä hakkuineen muuria hajottamassa valonheittimien loisteessa. Paikalla oli täysi karnevaalitunnelma. Hakkaajista suuri osa oli jenkkejä. Paikalla oli yritteliäs saksalainen, joka vuokrasi työkaluja. Vuokrasin moskan ja taltan ja ei kun kimppuun. Hyvin pian huomasin, että harppi-Saksan rakennusinsinöörit olivat rakentaneet sellaisen teräsbetonimuurin, johon suomalaisella asetoimittajalla ei ole paljoa sanomista. Palautin työkalut vuokraajalle ja ostin häneltä suveniiriksi valmiiksi lohkaistun palasen muuria, missä oli vielä sopivasti graffitiakin. Mahtoiko olla 5 deutschmarkkaa. Se oli muisto siitä tunnelmasta muurilla.

Seuraavana päivänä palautin Opelia Schönefeldin lentoasemalle. Avisin tiskillä ei ollut ketään. Vallalla ollut ”laissez-faire” ajattelu tarttui minuunkin. Jätin auton, ovet avoinna, pääoven eteen, vein avaimet Avisin tiskille ja menin koneeseen.

Palasin Suomeen ja tein jutun ERÄ-lehteen. Sitten Interflugin kimppuun syöttämään heille käyttämättömän hotellivoucherin ja tukevan Berlin Berlinin laskun. Interflugin Helsingin toimiston ovella oli lappu: ”Lentoyhtiö on lopettanut toimintansa konkurssiin”.

Nyt vanhempana sitä pärjää vähemmälläkin seikkailulla kuin 30 vuotta sitten.