Edellisessä blogissani kerroin haulien valmistuksen alkuvaiheista Suomessa. Jatkan sodanjälkeisestä ajasta, jolloin Tampereen Haulitehtaan Osakeyhtiö jatkoi haulien valmistamista Pispalan harjulla.

Haulikonpatruunoiden kotilataus oli voimissaan vielä 1950- luvulla. Iver Johnson- haulikko kuuluu aikakauteen. Kuva Jouko Savonen

Blogini ykkösosan voi lukea tästä.

Hjorthista oli kasvanut varsin merkittävä aseiden maahantuoja ja kauppias, mutta sodan jälkeen valuutta- ja tuontisäännöstelyt haittasivat suuresti kaupantekoa. Maahantuojille annettiin tuontikiintiöitä. Hjorth jakoi aseiden ja tarvikkeiden kiintiötä Skohan, Schröderin, Stockmannin, Rautakonttorin ja SOK:n kanssa. Näissä olosuhteissa oli luonnollista, että kaikki kävi kaupaksi mitä vain maahan saatiin. Elettiin myyjän markkinoita.

Suomi nousuun

Olympiavuodesta 1952 tuli monessakin suhteessa uuden ajan kajastus Suomelle. Maahan saapui tuhansia kansainvälisiä vieraita, joita varten rakennettiin uusi satama (”Olympialaituri”), uusia laivoja (”olympialaivat”), uusi lentokenttä (”Seutula”) sekä uudet hotellit Palace ja Vaakuna. Suuren maailman tuulahduksia edustivat shakkiruutukylkiset Checker- taksiautot, filtterisavukkeet ja Coca-Cola. Samana merkittävänä olympiakesänä tämän blogin kirjoittaja ampui ensimmäiset laukauksensa ruutiaseella, Winchester malli 52B:llä.

Hjorth teki 1930- luvulla vahvaa yhteistyötä ruotsalaisen Husqvarnan asetehtaan kanssa, mutta sodan jälkeen tuontilisenssien saanti näille aseille oli vaikeata. Rinnalle otettiin Magnus Paul Ky:n edustamia asemerkkejä DDR:n Suhlista – Sauer, Simson, Suhl, Haenel ja Merkel – sillä näille saatiin paremmin tuontilupia kauppa- ja valuuttapoliittisista syistä.

Elintason nousun myötä haulipatruunoiden kotilataaminen väheni dramaattisesti. Mustaruudilla eli ”sauhullisella ruudilla” ampujien joukko pieneni ripeästi luonnollisen poistuman myötä. Savuttomallakin ruudilla ladattiin kotona, mutta Laukaan Vihtavuoressa toimiva Rikkihappo ja Superfosfaatti Oy:n ruutitehdas ryhtyi valmistamaan voimallisesti kotimaisia haulikonpatruunoita. Nämä tehdaspatruunat (Metsot, Royalit jne.) tuontipatruunoiden avittamana söivät pian kotilatauksen olemattomiin.

Alkuun tämä ei haulitehdasta heilauttanut, sillä Vihtavuori osti haulinsa Tampereen Haulitehtaalta. Silloisesta Neuvostoliitosta rupesi kuitenkin tulemaan hauleja hinnalla, johon Tampereen tehdas ei voinut vastata. Vihtavuori siirtyi käyttämään tuontihauleja. Hetken aikaa Hjorth kokeili haulipatruunoiden latausta omilla hauleilla Hirtenbergeriltä ostettuihin puolipatruunoihin, mutta tämä ei ottanut tuulta. Haulitehtaan tuotanto pieneni ja tappiot kasvoivat. Kemiran Vihtavuoren kanssa neuvoteltiin loppuun asti haulinvalmistuksen myymisestä, mutta kauppoja ei syntynyt. Vuonna 1972 tulet Tampereen Haulitehtaan patojen alla sammutettiin ja toiminta lopetettiin.

Pispalan haulitorni on Tampereen maamerkki ja suojelukohde. Kuva Matti Erkkilä

Hjorth halusi purkaa käyttöä vaille jääneen haulitornin. Sehän oli yritykselle pelkkä rasite ja lisäksi uhkakuvana oli tornin kaatuminen tuhoisin seurauksin, ellei sitä jatkuvasti ylläpidettäisi. Tampereen kaupunki katsoi kuitenkin, että tornista oli tullut Tampereen merkittävä maamerkki (ja merimerkki Näsijärvelle päin!), joten se osti tornin ja tehdasrakennuksen 45.000 markalla. Vuodesta 1990 tornia on hallinnoinut kotiseutuyhdistys Pispalan Moreeni ry. Itse torni on luonnollisesti off-limits, mutta saneeratussa alatehtaassa voidaan järjestää kokouksia ja juhlia.

 

Haulitehtaan alarakennus on säilytetty ja suojeltu. Pispalan Moreeni ry vuokraa sitä tilaisuuksiin. Kuva alkuperäisistä piirustuksista via Mika Hjorth

 

Mainittakoon, että haulitornista on valmistettu Google Earthin 3D- malli, jota voi ihailla ja pyöritellä kotona tietokoneen ruudulla monesta kulmasta.

Nokian Haulitehdas

Kun lyijypadat olivat Pispalassa kylmenneet, sai kaksi innokasta nokialaista haulikkoampujaa ja metsästäjää – Pentti Saari ja Carl Weurlander – ajatuksen elvyttää haulienvalmistus Suomessa uudelleen eloon. Herrat vuokrasivat Nokian Paperilta joutilaan kalkkikivitornin, jossa saatiin pudotuskorkeudeksi 40 metriä. Täältä pudotettiin hauleja samalla menetelmällä kuin Hjorthkin oli Pispalassa tehnyt. 400 kg seostettua lyijyä kerrallaan sulatettiin kivihiiltä polttamalla ja sula aines pudotettiin siivilän läpi. Tuloksena saatiin hauleja, joiden koko oli 2,0 – 3,5 mm. Tornin pudotuskorkeus määritteli haulin koon ylärajan. 3,5 mm suuremmista hauleista ei saatu enää pyöreitä, koska lyijypisaran massa ei kerinnyt jäähtyä tarpeeksi vastaan puhalletusta ilmasta huolimatta.

Nokian Haulitehtaalla oli myymälä, jossa myytiin aseita ja patruunoita sekä tietysti omia hauleja. Omistajat Saari ja Weurlander kävivät ahkerasti kilpailuissa ampuen itse lataamiaan patruunoita, ja vieläpä vallan hyvällä menestyksellä. Tämä menestys poiki ampujien keskuudesta sekä uusia asiakkaita että myös kateellisia epäilijöitä, jotka vaativat patruunoita avattaviksi ja haulikuormia punnittavaksi. 1990- luvun alkupuolella luotiin sääntö, että SAL:n kiekkokilpailuissa on ammuttava tehdasladattuja patruunoita.

Nokian Haulitehdas toimi 1982-1992. Pentti Saari (nyt 62 v.) muistelee, että tänä aikana ehdittiin valmistaa noin 50 tonnia hauleja. Lopettamispäätökseen vaikutti kaksi painavaa tekijää. Ensimmäinen oli toteamus, että markkinoilta saattoi ostaa valmiita tuontihauleja samaan kilohintaan kuin lyijyn raaka-aine maksoi yrittäjille. Jalostukselle ei jäänyt mitään katetta. Toinen tekijä liittyi terveyteen. Pentti Saari kertoo:

”Tippa-Iita otti meistä verikokeita ja totesi veren lyijyarvoja katsellessaan, että ’voisitte työ poijaat pitää välillä vähän vapaata siitä lyijyn kanssa läträämisestä’.”

Taloudelliset ja terveydelliset tekijät yhdessä kilpailupatruunoiden itselatauskiellon ja valmiiden patruunoiden alhaisen hintatason kanssa ajoivat toiminnan lopettamiseen v. 1992. ”Se oli sellainen uteliaisuudestakin syntynyt juttu tämä meidän haulintekomme. Harrasteeksi se oli aika vaativa, mutta ei se nyt mitään suurta liiketoimintaakaan ollut, ainoastaan sellaista viikonlopun puhdetyötä”, Pentti Saari muistelee.

Pentti muutti Pohjois-Savoon Suonenjoelle, jossa hänen yrityksensä Nokian Haulitehdas Ky toimii edelleen. Hauleja ei enää valmisteta, mutta varastossa on vielä Ranskasta tuotuja Tunetin lyijyhauleja. Näitä käyttävät ampujien lisäksi urheilijat, sukeltajat ja laskuvarjohyppääjät painoina.

Lapuan haulinvalmistus Saksassa

Haulinvalmistus Suomessa on näin mennyt manan majoille. Suomensukuista toimintaa on vielä Lapua GmbH:nSchönebeckin tehtaalla oleva konekanta ja mahdollisuus valmistaa hauleja Bliemeister- menetelmällä eli vierittämällä pudotuksen asemesta. Kuitenkin käydessäni haulitehtaalla kesäkuussa 2009 toiminta oli seisahduksissa.

”Haulipatruunoiden hintataso on nyt sellainen, että niiden valmistus ei ole tällä hetkellä Lapua GmbH:n prioriteetti”, kertoi myyntipäällikkö Jörg Melchersilloin. ”Italialaisten valmistajien hintoihin on paha vastata. Lisäksi Latviassa ja Liettuassa on kehittynyt autotalliteollisuutta, jossa pääomakulut ja laiteinvestoinnit ovat olemattomat. Me keskitymme Schönebeckissä täysillä 22 LR -patruunoiden valmistukseen.”

 

Bliemeister- prosessin haulikone Lapua GmbH:n tehtaalla. Kuva Matti Erkkilä