Hauleja on valmistettu Suomessa teollisesti vuodesta 1859. Mutta tänä päivänä ei maastamme löydy ensimmäistäkään valmistajaa. Mitä tapahtui?

Ruutia ja Hauleja on Hjorth- yhtiön historiikki, jonka on kirjoittanut Heikki Kuva.

 

Nykymuotoisten lyijyhaulien valmistus alkoi v. 1782 Bristolissa, Englannissa. Herra nimeltä William Watts pudotti haulit läpi kolmikerroksisen asuntonsa kellarissa olevaan kaivoon. Sulat lyijypisarat muodostuivat koheesiovoiman ja pintajännityksen vuoksi pyöreiksi palloiksi. Pudottuaan veteen ne jäähtyivät nopeasti ja säilyttivät muotonsa.

Pian syntyi haulitorneja ympäri maailmaa. Joskus hyödynnettiin luonnon korkeuseroa, joskus rakennettiin torni ihan tasamaalle. Monista torneista tuli maamerkkejä, jotka ovat jääneet pystyyn senkin jälkeen kun pudotusmenetelmä on korvattu vierintämenetelmällä. Kaikkia näitä on nähty ja kokeiltu Suomessakin.

Suomen ensimmäinen haulitehdas

Tampereen ensimmäinen haulitorni Pyynikillä. Kuva via Mika Hjorth

Ensimmäinen haulitorni kohosi Tampereen Pyynikinharjun etelärinteeseen Pyhäjärven puolelle v. 1859. Torni sijaitsi myöhemmin rakennetun Suomen Trikootehtaan länsipään kohdalla. Harjulta johti laakonki tornille, josta sula lyijy pudotettiin siivilän läpi alavalimoon. Vuonna 1895 haulitehtaan omistaja, väri- ja tapettitehtailija Rudolf Winter ja kauppias Karl Hjorth ryhtyivät kimppaan ja perustivat yhtiön nimeltä Tampereen Haulitehtaan Osakeyhtiö.

Kielitaitoinen ja lyseota käynyt Karl Hjorth (1857-1919) muutti Eurajoelta Tampereelle v. 1881. Hän perusti Kauppatorille sekatavarakaupan, jonka nimi oli Hjorth & Co. / Hjorth & Kumpp. Kauppa lähti liikkeelle suotuisien tuulien saattelemana, mutta harrasteisiinkin jäi aikaa. Hjorth oli taitava ampuja ja innokas metsästäjä, joten hän nousi pian Tampereen Metsästys- ja Ampumaseuran hommamiesten johtoon. Seurasta kehittyi myöhemmin Pohjois-Hämeen Ampujat ry., tuhannen jäsenen mahtiyhdistys.

Kauppahuoneen perustaja Karl Frans Hjorth, 1857-1919. Kuva via Mika Hjorth Tampereen Ampuma- ja Metsästysseuran herroja paviljongillaan Pyynikillä. Kuva via Mika Hjorth

Hjorth myi jo ruutia ja dynamiittia, joten haulit liittyivät luontevasti tuotepalettiin. Tampereen Haulitehtaan Osakekeyhtiö oli monopoliasemassa Suomessa. Tuote oli hyvä ja yritys menestyi. Jopa niin hyvin, että se poiki Lahteen kilpailijan nimeltä Haulitehdas Ilmarinen Oy. Tämän toimitusjohtajaksi ryhtyi entinen Tampereen Haulitehtaan Oy:n työntekijä. Ilmarisen toiminta jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi (1906-1909) ja siitä on jäänyt niukasti tietoja jälkipolville. Tehtailijat Hjorth ja Winter ostivat Ilmarisen konkurssipesän omaisuuden ja siirsivät sen Tampereelle. Lahden haulitorni Metelinmäellä purettiin 1930- luvulla.

Tampereen Haulitehtaan Oy päätti panostaa uuteen torniin lähemmäs kuljetusmahdollisuuksia, sillä lyijy on tunnetusti raskasta tavaraa. Niinpä rakennettiin uusi, komea, teräsrakenteinen torni Pispalanharjun Näsijärven puoleiseen rinteeseen, lähelle Porin rataa. Uusi terästorni valmistui 1908. Se tilattiin Saksasta, ja saksalaiset asentajat sen myöskin niittaamalla pystyttivät. Kruppin teräspalkeista kootun tornin korkeus oli 55 metriä, ja sen jalat kaivettiin peräti 15 m syvyyteen. Haulien pudotuskorkeus oli 50 metriä.

 

Pispalan haulitorni

Haulit pakattiin vahvoivin juuttipusseihin. Kuva via Mika Hjorth Torni aloitti toimintansa 1.5.1909. Ylhäällä haulitornissa 25 neliömetrin kopissa valantehneet haulinvalajat sekoittelivat salaisia lyijyseoksiaan ja pudottivat sulaa lyijyä siivilän läpi pudotusputkeen. Aherruksen tuloksena syntyi keskimäärin 150.000 kiloa hauleja vuodessa. Haulit pakattiin harmaisiin juuttipusseihin, joita tehtailtiin kotityönä ympäristön naisten ompelukoneilla. Haulitornin juurella oli Santalahden laiturivaihde, jossa haulit lastattiin omalla pistoraiteella (”rilliradalla”) tavaravaunuihin ja sitä kautta maailmalle.

Vanhan haulitehtaan torni Pyhäjärven puolella purettiin uuden valmistuttua, mutta sen rakennukset säilyivät 1950- luvulle saakka.

Rudolf Winter kuoli v. 1912. Haulitehtaan osakekannan enemmistö siirtyi muutaman vuoden sisällä Hjorthin perheelle. Hjorthin suvusta kehittyi aseiden, ruudin ja dynamiitin kauppahuoneen lisäksi myös haulien valmistaja.

Vuoden 1918 sisällissodassa Tampere oli hyvin punainen ja taistelut riehuivat kaupungissa ankarina. Kertoman mukaan haulitornikin olisi saanut osuman tykin kranaatista ja seisonut jonkin aikaa kolmella jalalla. Toisen tarinan mukaan Hjorthin haulimestari olisi joutunut sodan jälkeen valkoisten vankileirille, jolta Ilmari Hjorth olisi hakenut hänet pois kertomalla vartijoille: ”Heinänen on liian hyvä mies täällä olemaan.”

Sodan jälkeen olot vakiintuivat ja niin vakiintui myös haulitehtaan vuosituotanto 200.000 kilon tasolle. Toiminta oli kannattavaa. Haulipatruunoiden itselataus niin metsästäjien kuin rata-ampujienkin piireissä oli sääntö eikä poikkeus. Vuonna 1939 syttynyt talvisota pani taas kapuloita rattaisiin, samoin kuin jatkosotakin 1941-1944. Sodan raunioista kuitenkin noustiin. Metsästys oli tärkeää ruokahuollon kannalta, ja tähän tarvittiin hauleja ja haulikoita. Hjorthista tuli merkittävä haulikoiden maahantuoja ja myyjä, merkkeinä mm. Husqvarna, Iver Johnson, J.P.Sauer & Sohn ja FN Browning.

Kerron Pispalan haulitornin sodanjälkeisistä vaiheista ja hauliteollisuuden kehittymisestä seuraavassa blogissani.

Tämä kertomus perustuu pitkälti Heikki Kuvan kirjaan Ruutia ja hauleja – Oy. K. Hjorth Ab 1881-2006 (Jyväskylä 2006).

Pispalan haulitorni on ollut Tampereen maamerkki vuodesta 1909. Kuva via Mika Hjorth