Viime viikolla puhuin oravannahan nykytilasta ja -arvosta turkiksena. Eipä näyttänyt hääppöiseltä ammattimaisen oravatrapperin tulevaisuus. Mutta aina ei ole ollut näin. Kysyin vanhalta tuttavaltani ja metsästäjältä par excellence Katajan Pentiltä, miten asiat olivat ennen wanhaan.

   
Kuva: Pekka Suuronen

Pentti Kataja, 77, on kotoisin Uskelan pitäjän Isokylästä. Ei ole Uskelaa enää, eikä juuri Isokylääkään, sillä uusi Valtatie 1 eli Turun moottoritie jyristelee kallion halki siellä missä Pentti aloitti metsästäjän uransa.

Pentti itse sanoo, ettei hänen suvussaan ole ollut eräihmisiä niin kauan kuin taaksepäin tiedetään. Kaikki muut ovat olleet ihan kunnon ihmisiä, vain hänestä tuli tällainen. Hän on metsästäjä, ilma-ja ruutiaseilla ampuja, aseiden entisöijä, historioitsija, metsästysperinteen ja kulttuurin tallentaja, kirjoittaja, metsästystutkintojen vastaanottaja ja metsästäjäin kouluttaja.

Lisäksi Pentti edustaa Suomen parhaimmistoa mustaruutiammunnassa Salon Seudun Ampujien ja Arma Aboan väreissä. Hän on ampunut esim. 17 Suomen ennätystä, joista yksi on vielä voimassa (Vetterli-kivääri). Pentti on käynyt ulkomailla sekä kilpailemassa että metsästämässä Etelä-Afrikkaa ja Kanadaa myöten.

Pentti aloitti oravanpyynnin jo ennen kuin hänellä oli mitään ruutia polttavaa asetta. Työkaluksi kelpasi kaaripyssy. Onni ja autuus koitti v. 1948, jolloin hän osti salolaisesta Laakson urheilukaupasta Sako P-46 pienoiskiväärin 8200 markalla. ”Tästä alkoi totinen oravanpyynti. Opettelin ampumaan oravaa päähän”, Pentti kertoo. Ja lisää muisteloita hänen omilla sanoillaan:

”Oravanpyynti oli 1940-luvun lopussa ja 1950-luvun alussa rahakasta puuhaa. Kerrottiin, että metsätyömaatkin hiljenivät oravanpyynnin alkaessa. Jos kotona oli hyvä oravakoira, niin oravajahdissa ansaitsi paremmin kuin pöllisavotassa. Parhaina vuosina sai virheettömästä oravannahasta 110 sen aikuista markkaa. Oravia oli paljon ja vuotuiset saaliit liikkuivat miljoonan paremmalla puolella. Nahat menivät tietääkseni pääsääntöisesti vientiin.

Oravanmetsästyksen alkaminen tiedotettiin aina radion uutislähetyksissä. Sitä odotettiin kuin kuuta nousemaan. Aika oli tavallisesti joulukuun puolivälistä tammikuun puolelle. Toisinaan se kesti vain kolme viikkoa. Riistantutkimuslaitos tutki oravakantojen suuruutta ja nahan valmistumista pyyntikelpoiseksi – olihan kyse arvokkaasta metsäntuotteesta.

Kun rahasta oli kysymys, jotkut aloittivat jahdin ennen virallista alkamisaikaa. Tämän vuoksi määrättiin eräänä vuonna, että kaikissa leimattavaksi tuoduissa nahoissa tulee olla toinen etukäpälä mukana. Näin menivät ne ennakkoon ammutut ja tavanomaisesti nyljetyt nahat hukkaan. Tällä oli ennalta ehkäisevä vaikutus salametsästykseen. Pelättiin, että mitähän ne keksivät tänä vuonna…

Tämä nahkojen leimaus oli välttämätön toimenpide, joka oli tehtävä parin päivän sisällä jahdin päättymisestä. 1940-luvulla mentiin nahkojen kanssa vallesmannin kansliaan. Siellä oli poliisimies varta vasten tätä toimenpidettä varten. Hän pujotti rautalangan nahkojen silmänrei’istä läpi. Nippuun kerättiin kymmenen nahkaa, jonka jälkeen rautalanka pujotettiin lyijyplommin läpi. Lyijyke puristettiin pihdeillä kiinni, jolloin lyijyyn jäi tarkistusleima. Myöhemmin nahkoja ei enää niputettu, vaan jokaiseen nahkaan lyötiin silmien väliin leveä kupariniitti, jossa oli leima. Toimenpide maksoi muutaman pennin per nahka. Tässä yhteydessä tarkastettiin metsästyskortti.

Ostajat eivät saaneet ostaa leimaamattomia nahkoja. Salossa oli neljä tai viisi ostajaa, jotka syynäsivät nahat tarkkaan. Jos nyljettäessä nahkaan oli tullut repeämä tai reikä, niin hinta putosi. Kaikkein kinuin ja virsuttelevin ostaja oli ”tattari”, tänne emigranttina tullut tataari. Itse tein yleensä kaupat Lehtovaara-nimisen turkiskauppiaan kanssa. Puhalsin väärin päin olevan nahan ennen kuivatusta täyteen ilmaa, jolloin nahka näytti suuremmalta.

Sinikkonahat eivät kelvanneet ollenkaan. Tämä tarkoitti nahkaa, mikä ei ollut vielä valmiissa talvikarvassa. Niin kauan kuin karva valmistuu, veri kiertää pienissä verisuonissa nahan pintakerroksessa, ja tällöin nyljetty nahka jää kuivuttuaan siniharmaaksi. Kun talvikarva on valmis, nämä pienet verisuonet kuivuvat ja nahka on nurjalta puoleltaan kauniin vaaleanharmaa.

Mutta maailma muuttuu, niin myös oravajahti. Saalistilasto viime vuosilta näyttää seuraavalta:

Vuosi  Saalis
2002  4 200
2003 3 600
2004 3 300
2005 4 400
2006 7 300
2007 10 200

Kuluvana metsästyskautena oravaa saa pyydystää ajalla 1.12. – 31.1. Mihin nuo nykypäivänä ammutut oravannahat menevät, sitä en tiedä. En ole nähnyt missään ostoilmoituksia. Ilmeisesti osa muokkautetaan omaa käyttöä varten tai annetaan täyttää koristeeksi. Saattaa nyt olla sellaisiakin ajattelemattomia, jotka oravan nähdessään ampuvat sen ja jättävät siihen.

Oravia ei ole täällä eteläisessä Suomessa niin kuin silloin ennen. Kannat romahtivat ilmansaasteiden vuoksi. Eivät ne sinällään oravia tappaneet, mutta ne tappoivat kuusista naavan mikä oli oravan pesien rakennusaine. Siitä orava teki tiiviin pallonmuotoisen pesän, joka oli vedenpitävä. Orava pesii jo huhtikuussa, jolloin saattaa olla vielä hyvin kylmiä sadekausia. Nyt oravat joutuvat tekemään pesänsä sammaleesta mikä ei pidä vettä, ja näin poikaset paleltuvat kuoliaaksi. Olen itsekin muutaman tällaisen pesän löytänyt.

Nykyään on oravia paljon enemmän kaupunkien puistoissa ja asutuksen keskellä, missä oravat voivat asustella jossakin rakennuksen suojissa. Vuorivilla on nyt naavan korviketta, sitä oravien pesistä löytyy siellä missä sitä on saatavilla.”

Tällaisia muisteli Pentti Kataja. Pikkuisesta koostaan huolimatta orava (Sciurus vulgaris) on ollut monessa mukana. Se on ainakin viiden kunnan vaakunaeläin. Se on Helsingin kaupungin nimikkoeläin ja Etelä-Pohjanmaan maakuntaeläin.

Kiihtelysvaara Kauniainen Hauho Noormarkku Laihia
Lähde: Wikipedia Lähde: Wikipedia Lähde: Wikipedia Lähde: Wikipedia Lähde: Wikipedia