Puhuin edellisessä blogissani vanhoista sotilaspatruunoista. Aiheesta on olemassa erinomainen kirja Suomalaiset sotilaspatruunat 1918-1945. Tämä on hyvä katsaus patruunoiden tunnistamiseen ja historiaan, mutta heti alkuun on sanottava, että teoksessa mainittuja patruunoita ei pidä missään nimessä yrittää ampua. Vuodesta 1945 on kulunut 63 vuotta, ja a-tarvikkeet ovat tässä ajassa menneet arvaamattomaan kuntoon (parhaassa tapauksessa) tai muuttuneet erittäin vaarallisiksi (pahimmassa tapauksessa).

Helsingin Sanomissa olleen artikkelin mukaan pienkaliiperipatruunat voivat säilyä ihanteellisissa olosuhteissa jopa 50 vuotta, mutta kotona olosuhteet ovat yleensä kaukana ihanteellisista. Myös PV:n varastoinnissa on parantamiseen varaa, todettiin HS:n artikkelissa, missä muisteltiin mm. Ähtärin ammusvarikon räjähdystä v. 1999.

Kuva Helsingin Sanomat 17.1.2008

Helsingin Sanomat 17.1.2008 s. A4: ”Armeija sulkee ammusvarastoista kolmasosan heikon kunnon takia”, ”Olosuhteet vanhentavat ammuksia”, ”Varastointia arvosteltu kärkevästi”

Esimerkiksi Suomen toiseksi suurin varuskunta, Vekaranjärvi Valkealassa,  ei enää halua ottaa vastuuta ammusten ja patruunoiden varastoinnista varastojensa huonokuntoisuuden vuoksi. Niinpä patruunoita roudataan sinne kuorma-autoilla muilta varikoilta.

Lupasin kertoa omakohtaisesta kokemuksesta yli neljänkymmenen vuoden takaa. Eräälle sukulaiselleni – viiden sodan veteraani, uskokaa tai älkää – oli kerääntynyt tavalla tai toisella sotilaskivääreitä ja patruunoita. Kun olin kotiutunut ruotuväestä suvun ensimmäisenä reservin upseerina, hän halusi palkinnoksi siitä antaa minulle sotilaskiväärin. Se oli Ukko-Pekka eli m/39. Siihen käypiä 7.62 x 53R (tai -54R) patruunoitakin oli runsaasti. Niin ase kuin patruunatkin olivat peräisin sodan loppumisen jälkimainingeista.

Asetta piti kokeilla ihan suomalaiskansallisesti ladon seinään ”pilkkaan” ampumalla. Mielestäni rekyyli oli vallan timakka, mitä makuuasento, ohut kesäinen kangaspaita ja kiväärin teräksinen perälevy eivät lainkaan helpottaneet. Ehkä topakka rekyyli aiheutti ampujan kardinaalivirheen, joka kerrankin oli siunaus. Rupesi nimittäin silmä menemään kiinni laukaistaessa. Muutaman patruunan jälkeen hylsy ratkesi pesään ja ruudit tulivat lukon läpi naamalle. Silmä säästyi, mutta kasvoissa säilyi ruudin tatuointi kuukauden päivät.

Säikähdin niin, että ampuminen loppui siihen. Niin säikähti monissa liemissä keitetty sotajermukin. Loput patruunat haudattiin maahan. Arveltiin yhdessä, että ladon ylisillä lämpötilan ja kosteuden vaihtelut olivat tehneet patruunoista vuosien saatossa arvaamattomia.

Kivääri saatettiin lailliseksi lääninhallituksen poikkeusluvalla, mikä silloin sotilasaseen hallussapitämiseksi vaadittiin. Tavaramerkiksi laitettiin ”Rom. korj.”. Tämä oli kutyymi silloin. Siitä rakennettiin reserviläisammuntoihin sopiva kilpa-ase.

Ammutut patruunat olivat silloin vähintään 21 vuotta vanhoja, todennäköisesti muutaman vuoden enemmän. Tämähän ei vielä olisi nykymittapuun mukaan mahdoton säilytysaika, mutta säilytysolosuhteet olivat olleet huonot ja lisäksi patruunat olivat sodanaikaista tuotantoa. Laatukriteerit eivät olleet sotaolosuhteissa välttämättä sellaiset kuin rauhan aikana. Silloin oli pääasia saada ”rautaa rajalle”, vaikka vähän hopullakin.

Jos tällaista tapahtui jo yli 40 vuotta sitten, niin mitä olisivat sotapatruunat tänä päivänä? Neuvoni on yksinkertainen, yksiselitteinen ja yksioikoinen: Älä ammu sotamuisto- tai sotasaalispatruunoita. Älä ammu muutakaan, minkä iästä ja/tai historiasta et ole varma. Ja ennen kaikkea älä ammu mitään, ellet ole 101 % varma kaliiperin ja aseen patruunapesän yhtenevyydestä.

Vain oikea patruuna oikeaan aseeseen.

Kansikuva: Mika Pitkänen