Aselupien myöntämisen yhtenäistämisohjeita on perätty vaikka kuinka kauan, aiheesta on väännetty kättä kauan, sen tulemisesta on huhuiltu melko kauan ja ohje sitten lopulta annettu ei niin kauan sitten. Kukaan ei ole kommentoinut aihetta keskustelupalstalla. Onko mennyt ohi korvien?

Koko hommahan on lähtenyt liikkeelle Ampuma-aselain 45 § 1. kohdan sananmuodosta: Hankkimislupa voidaan antaa sellaiselle 18 vuotta täyttäneelle henkilölle, jota terveydentilansa ja käyttäytymisensä perusteella on pidettävä sopivana pitämään hallussa ampuma-aseita…”

Vuoden 1933 aselaissa luki jotenkin tähän tapaan: ”…voidaan myöntää henkilölle joka on tunnetusti luotettava ja huolellinen ja jonka ei voida epäillä käyttävän ampuma-asetta väärin…”  Ja tämä lakihan oli voimassa vuoteen 1998 asti. Oli eräs Suomen kauimmin voimassaolleista laeista. Kukaan ei voine olla eri mieltä siitä, että vanhan lain teksti ja tarkoitus olivat ihan jees. Ongelma muodostuikin termeistä ”tunnetusti”, ”luotettava”, ”huolellinen”, ”väärinkäyttäjä”…

Suomalainen luonne on hieman – öh – monimutkainen. Säkillinen sananlaskujakin on väännetty aiheesta. Lisätään keitokseen termi ”subjektiivinen tarveharkinta”. Suomessa oli vuoden 2007 alussa 416 kuntaa. Karjalan ja Petsamon kanssa Suomessa oli yli 600 kuntaa. Sodan jälkeen määrä putosi 550:een. Jokaisessa kunnassa oli aikoinaan oma vallesmanni tai poliisilaitos. Siis oli 550 erilaista subjektiivista mielipidettä siitä, oliko Römpsänperän Anttoo todella ”tunnetusti luotettava” vai voisiko hän ehkä kännipäissään käyttää asetta väärin. Kylillä kyllä huhuiltiin hänen keittelevän ponua…

Vanhemmat Erälehden lukijat saattavat muistaa edesmenneen P.T.K.:n kiivailut erään suuren kaupungin tilanteesta. Siellä kun lupaviranomainen kieltäytyi yksioikoisesti myöntämästä hankintalupia itselataaville pienoiskivääreille. Tämä viranomainen käytti niistä termiä ”puoliautomaatti”, joista päivistä lähtien olen vierastanut tuota sanaa. Sitä paitsi aselaki puhuu yksikäsitteisesti itselataavista aseista. Samoin puhui jo professori Yrjö Ylänne lokakuussa 1926 kirjoittamassaan Metsästäjän käsikirjassa.

Itse otin silloin toisenlaisen lähestymistavan. Tein suuren itselataavien pienoiskiväärien vertailutestin Erä-lehteen. Tämän kaupungin tapaus oli eräs esimerkki ”subjektiivisesta tarveharkinnasta”. Yksi virkamies oli ottanut lähtökohdakseen ajatuksen, ettei kukaan voi tarvita tietyn toimintatavan asetta.

Mutta asiaan. Sisäasiainministeriön poliisiosaston Arpajais- ja asehallintoyksikkö on julkistanut 19.10.2007 voimaan astuneet Aselupakäytäntöjen yhtenäistämisohjeet. Sen vahvistamiskirje ja itse yhtenäistämisohje aukeavat näitä linkkejä klikkaamalla.

Yhtenäistämisohje on 95-sivuinen PDF jonka lukeminen on tietysti projekti sinänsä. Se on hyötytekstiä eritoten sellaiselle potentiaaliselle luvanhakijalle, joka hakee lupaa valtavirrasta poikkeavalle aseelle. Ajattelen sieluni silmin haastattelutilannetta ja kaavaa argumentointi – vasta-argumentointi.

Yhtenäistämisohjeen tarpeellisuudesta tuskin kukaan voi olla eri mieltä. Hienona päämääränä on asettaa luvanhakijat yhdenvertaiseen asemaan – samalle viivalle – sekä poistaa tai vähentää lupaviranomaisen mielivaltaista tulkintaa. Aika näyttää, miten ohje toimii käytännössä.

Aselupia myöntävät viranomaiset ovat ihmisiä. Meitä ihmisiä on joka junaan ja joitain jää asemallekin. Niin on myös viranomaisihmisiä. Jollain paikkakunnalla viranomainen saattaa olla tietämätön aseista ja ajatusmaailmaltaan mahdollisesti asevastainen. Toisella taas lupien myöntäjä saattaa olla hyvinkin tietäväinen aseista, jopa itse aseharrastaja.

Aseiden omistajilla on täysi vastuu omasta käyttäytymisestään. Kaikkinaiset törttöilyt heijastuvat yleiseen asenteeseen. Jokelasta on puhuttu aivan riittävästi, mutta osataan sitä omassa kotikaupungissanikin.Iltalehti 23.11.2007

Skinit ja hiphopparit tarttuivat reikärautoihin välien selvittelyissään. Pyssyt paukkuivat keskellä ostaria kuin O.K.Corralissa. Vaikka käytetyt mutkat olivat tietysti luvattomia, on päivänselvää, että tapaus säilyy lupaviranomaisen mielessä.