Kuuluisin haulikonpatruuna on tietysti Vihtavuoren Metso, joka toimii pakkasessa ja puree metson paksuun höyhenpeitteeseen tai jänöjussin turkkiin. Mielikuvan mukaan se on tehty Suomessa, suomalaisten voimin, suomalaisiin oloihin. Vihtavuoren Metso on kuluttajan mielessä elävä legenda hyvästä suomalaisesta patruunasta.

Haulikonpatruunoiden valmistus Suomessa kuitenkin loppui toistakymmentä vuotta sitten. Mutta Vihtavuori on hyvä brändi, ja Metso on sen alabrändi. Markkinointimiehet hyödyntävät brändejä.

Brandi ei tarkoita köyhän miehen konjakkia, vaan lainataanpa CD-Factaa: brand [bränd] (engl.), ”brändi”, tavaramerkki (oik. polttomerkki puulaatikossa).

Tästä sainkin oivan aasinsillan. Patruunoita lähetettiin todella ennen aikaan puulaatikoissa, ja niihin oli polttomerkitty valmistajan nimi, esim. Remington tai Winchester. Nämä laatikot olivat niin kuuluisia, että molemmat valmistajat ovat ryhtyneet tarjoamaan replikalaatikoita kodin sisustustarvikkeiksi, koriste-esineiksi.

Vihtavuori ei valmista enää haulikonpatruunoita. Niin kuin ei Caterpillar valmista kenkiä tai Harley-Davidson after-shavea. Mikään esimerkkituotteista ei satavarmasti tule brändin alkuperämaasta. Mutta brändiä – tuotemielikuvaa – kannattaa hyödyntää.

Vihtavuori saattaa ostaa haulikonpatruunansa SK Jagd- u. Sportmunitionilta Saksasta, NobelSport Martignonilta Italiasta tai UEE Cartuchería Deportivalta Espanjasta. Jos italialainen lataaja pystyy valmistamaan 600.000 patruunaa päivässä, on Laukaalla nostettava kädet pystyyn tällaisen suhteellisen edun – tässä tapauksessa suurten numeroiden lain – edessä.

Olipa englantilainen taloustieteilijä David Ricardo (1772-1823), joka kehitti tämän ulkomaakauppaa koskevan opin. Se on edelleen taloustieteen tunnetuimpia teorioita. Kertoman mukaan Karl Marxkin sitä opiskeli.

Globaalisuus (global sourcing) on ollut todellisuutta jo kauan ennen kuin koko termi on iskostettu tajuntaamme. Esi-isämme kilkuttelivat kaikennäköistä polviensa välissä ja olivat ylpeitä lopputuotteesta ”made in Finland”, vaikka Finlandia ei vielä ollutkaan. Suomihan syntyi vasta 29.3.1809 Porvoossa, jolloin keisari Aleksanteri I vahvisti Suomen autonomisen suurruhtinaskunnan aseman Venäjän keisarikunnassa. ”Suomi on korotettu kansakuntien joukkoon.”

Kauan ennen Aleksanteria suomalaisugrilaiset väinämöiset rahtasivat tervaa Keski-Eurooppaan ja toivat suolaa tullessaan. Se oli globaalisuutta. Ostetaan sieltä, mistä edullisemmin saadaan. Tai saadaan yleensä, piste. Väinämöisillä oli kansantalouden termein sanottuna suhteellinen etu tervanpoltossa ja puolalaisilla taas suolan kaivamisessa.

Suomessa ei kannata enää valmistaa haulikonpatruunoita, koska italialaisilla on tällä alalla suhteellinen etu. Toisaalta italialaisten ei kannata ruveta valmistamaan metsäkoneita, koskapa Ponssella Vieremällä on suhteellinen etu – tietotaito.

Suomalainen kuluttaja on kohtalainen huora. Paasataan ”Osta suomalaista” posket punoittaen ja äänihuulet liikutuksesta kipeänä väristen. Mutta kun naapurikunnasta kuiskutellaan haulikonpatruunan olevan tarjouksessa kaksi senttiä edullisempi, pannaan männät polkemaan ja pakoputki punoittamaan. Suomalaisuuden ideologia unohtuu kun ruvetaan kuuntelemaan lompakon puhetta. Ricardon suhteellisen edun laki on taas purrut.

On hieno suomalainen TV-sarja Taivaan Tulet, joka sijoittuu Kemijärvelle. Siinä kahden kukkopojan välille syntyi kilpailua viehättävästä naispoliisista. Toinen ryntäsi kapakasta ulos kadulle ja tarrasi ohi kulkevan kilpakosijan raiveliin tivaten: ”Vieläkö sinä panet sitä Raunia?” Toinen vastasi: ”Kuule tehdäänkö niin jotta minä jatkhan tätä lenkkiä ja sinä menet jatkhaman sitä tenuttamista, niin met teemmä kumphikin sitä mitä met parhatten osaamma.”

Tässä sovellettiin Ricardon oppia suhteellisesta edusta, vaikka kumpikaan roolihenkilöistä ei todennäköisesti ollut termiä koskaan kuullutkaan.