Terveisiä Nürnbergistä. Siellä kokoontuivat taas asealan ammattilaiset, nyt jo 34. kerran. Tämänkertainen blogini sukeltaa kuitenkin kaupungin historiaan, ei asemessuille. Nürnberg oli Frankonian, nykyisen Saksan edeltäjän, pääkaupunki ja keisarin päämaja 1000 vuotta sitten.

Messuilla ravaaminen syö miestä, siksi etsin vähäiselle vapaa-ajalleni vastapainoksi tässä kaupungissa jotain muuta.

Syyskuussa 1934 – lähes 73 vuotta sitten – saksalainen poliittinen puolue nimeltä Die Nationalsozialistische Deutsche Arbeiterpartei (kansallissosialistinen Saksan työväenpuolue) piti kokouksensa Nürnbergissä. Kokousalue on nykyisen messukeskuksen takapihalla.

Die Gro&zlig;e Strasse (suuri katu), jolla järjestettiin paraateja, on nykyään messuvieraiden pysäköintipaikkana. Kadun reunoilla näkyvät vielä kiviportaat, joilla kansa saattoi seistä ja ihailla ohi vyöryviä paraatijoukkoja. Katu on niin leveä ja pitkä, että jenkit käyttivät sitä C-47- ja C-54-kuljetuskoneiden kiitotienä sodan jälkeen.

Zeppelinfeld on juhla-areena, jolla on 70 000 hengen katsomo ja kenttä 250 000 osallistujalle. Osallistujilla oli muuten v. 1934 käsissä lapiot, ei kiväärit. Katsomon keskellä on podium, jolta käsin Adolf puhalsi henkeä joukkoihin. Valtavassa 50 000 hengen keskeneräisessä kongressihallissa sijaitsee vuonna 2001 avattu Dokumentationszentrum Reichsparteitagsgelände, aikakauden 1933-1945 museo, tai kirjaimellisesti käännettynä puoluekokousalueen dokumentointikeskus.

Monilahjakkuus Leni Riefenstahl (1902-2003) ohjasi vuoden 1934 puoluekokouksesta dokumenttielokuvan nimeltä Triumph des Willens (Tahdon riemuvoitto). Sitä esitetään harvakseltaan Suomen elokuva-arkistossa Helsingissä ja Nürnbergin Dokuzentrumissa silloin tällöin. Elokuvien tuntijat pitävät tätä Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potemkiniin verrattavissa olevana mestariteoksena.

Zeppelinfeldin katsomo on mahtava betonikolossi. Se on säilytetty ilman valtavaa Saksan kotkaa, joka kohosi katsomon yläpuolelle. Symbolisista syistä amerikkalaiset räjäyttivät sen ensi töikseen taivaan tuuliin v. 1945. Räjäytys on ikuistettu filmille, jota näytetään Dokuzentrumissa. Siinä eräs järkäle lentää suoraan kameraa kohti, ja filmi katkeaa siihen… Tarina ei kerro kuvaajan kohtaloa.

Katsomon päällä seisova 20 metriä korkea joonialainen pylväikkö purettiin myös. Sillä simuloitiin Myysian Pergamonissa sijainnutta kreikkalaisen ylijumala Zeusin alttaria. Toinen kopio teemasta on sentään säilynyt Berliinissä.

Zeppelinfeldin katsomoa oltiin purkamassa vuosia sitten, koska (a) saksalaiset halusivat lakaista Hitlerin aikakauden muistot maton alle, (b) katsomo on monen silmään julkijumalattoman ruma, oikea funkkiksen ja teräsbetonin riemuvoitto, (c) tontille saisi vaikka makean ostoskeskuksen. Mutta se on kuitenkin valtakunnanarkkitehti Albert Speerin kädenjälki. Se on jäljellä, joskin rapistuneessa kunnossa.

Katsomoa käytetään mm. autokilpailujen (200 Meilen von Nürnberg) ja konserttien (Rolling Stones, U2, Bob Dylan…) aikoina. Myös podium on vielä tallella. Sille on vuosien varrella kiivennyt moni kävijä katselemaan kentälle ja miettimään omia ajatuksiaan.

Dokuzentrumia voisi erehtyä ajattelemaan eräänlaiseksi Hitlerin museoksi tai ihannoinniksi. Ymmärtääkseni se on kuitenkin juuri vastapoolin hallinnoima ja rahoitteinen. Siitä huolimatta se tarjoaa mielestäni kiitettävän kiihkottoman kuvan NSDAP:n ja Hitlerin valtakaudesta. Mitään säästämättä, mistään tinkimättä.

Ammattimaiset väärinymmärtäjät saattavat kommentoida, että no nyt siitä Suurosesta on tullut uusnatsi tai Hitlerin perässähiihtäjä. Väärin. Minä olen historian harrastaja. Nykyaikaa ei voi ymmärtää tuntematta historiaa. Historia ei aina ole kaunista, mutta se on elettyä elämää. Se on faktaa.