Euroopan Unioni nykymuodossaan perustettiin vuonna 1992 kahdentoista valtion toimesta.

Tämän vuoden alusta jäsenvaltioita on 27. Jos minua ei ole maantiedon tunnilla pahasti kusetettu, on ”Euroopan” unioni levittäytynyt jo Aasiankin puolelle.

Tämä suprakansallinen liittouma on monessakin asiassa hyvin heterogeeninen, jos vertaamme sitä esimerkiksi pinta-alaltaan yli kaksi kertaa suurempaan Yhdysvaltoihin. EU:n alueella asuu lähes kaksi kertaa niin paljon väestöä kuin USA:ssa. Kieliä ja uskontoja EU:ssa on joka junaan, ja joitain jää asemallekin.

Pidämme siitä tai emme, bulgarialaisilla ja kyproslaisilla on sanansa sanottavana siitä, miten variksia saa ampua (vai saako ollenkaan), ja millä kaliiperilla sutta saa metsästää (vai saako ollenkaan). Riippuu meppiemme aktiivisuudesta, asiantuntemuksesta ja päättäväisyydestä, saammeko pitää kansallisia säädöksiä eli emme.

Sama koskee myös ampuma-aseita. Lyönpä vetoa, etteivät kaikki tämän blogin lukijat tiedä, että Englannissa on käytännössä mahdotonta omistaa yhdenkäden asetta. Tai että äänenvaimentimet ovat kiellettyjä monissa EU-maissa. Tai että meillä yleinen 9 mm Para-kaliiperi on siviileiltä kielletty joissain EU-maissa. Tai että metsästäjän aseiden kokonaismäärä on rajoitettu.

Koko EU:n perusidea on luoda homogeeninen liittouma vastapooliksi muille voimille, kuten USA, Venäjä, Japani tai Kiina. Toki alkuperäinen idea oli taloudellinen liittouma (OEEC, EEC), mutta sittemmin reviiri on laventunut muille alueille (sanovat puolustajat). Tai sitten on ”mopeed karganud labasesd” (sanovat vastustajat).

Ongelmaksi muodostuu jäsenvaltioiden monikulttuurius. Se tulee pitkässä juoksussa heijastumaan myös metsästyksen ja ampumaurheilun säädöksiin. Mutta visioni mukaan ei niin rankalla kädellä kuin esim. maa- ja metsätalouden harjoittamiseen.