Jari ja Heikki aamusta vielä mietteissä, mitä päivä tuo tullessaan.
Viime keväänä ehdotin yhdessä viestissä Tuiskusen Jarille, että poikkeappas joskus Yläisellä Torisevalla kalalla. Jari kyseli, että milloinkas sinne kannattaisi tulla, joten ehdotin syyskuuta. Silloin kala on yleensä vielä aktiivista. Tuikit ovat kalastajalle silmänruokaa ja perhokalastajalle tuikkiaika tarjoaa hienoa pintakalastusta.
Tunnustan, että pienenä taka-ajatuksena oli päästä kirjoittamaan toisenlainen ”Jarin kanssa kalassa” tarina eli blogi, jota Jari ei itse kirjoita. Toki joskus muinoin Erä-lehden avustajakaarti piti yhteisiä tapaamisia kalastuksen merkeissä. Nykyään kaikki on niin säästölinjalla, että vuosiin ei avustajakaarti ole edes tavannut, harmi.
Kesä meni ja Jari laittoi viestiä syyskuun alussa, onkipäiväksi osui torstai 29. syyskuuta. Torisevaa hoitavan seuran puheenjohtaja Jouko Lepistö lupasi jopa tulla keittelemään meille kahvit. Jarin kanssa monessa mukana oleva Viitasen Heikki oli myös tulossa. Mukava nähdä miestä, kun en ole vuosiin nähnyt. Heikki oli aikoinaan Erä-lehden toimituksessa töissä, kunnes jäi ”vapaampiin hommiin”.
Ruska on vielä hetken aikaa varsin näyttävää.
Jarilla ja Heikillä oli virvelikalusto, itse kasasin perhovavan kelluvalla siimalla. Pintaelämää näkyi tosin niukasti, joten suuria odotuksia ei ollut, mutta eipä sillä väliä. Saa ainakin raitista ilmaa ja kuntoilua järvi kiertäen. Jos yhdenkin ruokakalan onnistuisi saamaa, niin se riittäisi omaksi kiintiöksi.
Pojat kasasi kalustonsa ja Jarilla oli jo toisella heitolla tärppi ja Heikilläkin vähän päästä, mutta sitten heillä olikin tovi hiljaisempaa. Pojat lähtivät eteläpään suuntaan kaloja etsimään.
Solmin alkuun tuoreen ”kuuperhon” eli Hirvipupan siimaan, mutta eipä siihen tullut merkkiäkään, tosin ei näkynyt tuikkejakaan. Vaihdoin painavan nymfin siimaan ja kampasin pohjoispäätä aikani, kunnes lähdin kiertämään kallioiden kautta eteläpään laavulle, Lepistön kahvitulille.
Huussia vastapäätä kallioiden välissä on pieni niemeke, jonne ainakin kömpelömpi saa melkein varata kiipeilyköyden matkaan. Rinne alas on sen verran jyrkkä, että aivan jokaiselle sitä ottipaikkaa en suosittele.
Alhaalla rantamännyn kupeessa kallionkolossa oli vielä hereillä oleva ampiaispesä, sitä oli syytä varoa, sen verran monta ampparia siinä pöristi.
Niemekkeen edustalla pyörikin pari kalaa, muttei aivan heittoetäisyydellä. Se vaati odottelua ja lopulta yksi kirjolohi tuli riittävän lähelle ja sain hyvin tarjottua sille pikkuruisen pupan, mutta kala ei selvästikään huolinut tarjousta. Vaihdoin nopeasti pienen mustan leechin siimaan, mutta kirreä ei näkynyt enää heittohollilla.
Sen sijaan noin 30-senttinen siika ilmestyi tuikkimaan lehtien sekaan heittoetäisyydelle. Arvatenkin – taas oli väärä perho siimassa, mutta en jaksanut kaivella siikaperhoja esiin, joten kiipesin takaisin ylös kalliopolulle ja köpöttelin kahvitulille.
Laavunnurkan maisema oli sanalla sanoen värikäs.
Kahvit odottivat ja Heikki oli saanut jo virvelöityä kalakiintiönsä täyteen, Jarilla nakitti vielä yhtä kalaa. Pojat kertoivat ja yllyttivät, että kalat oleilivat keskellä syvän päällä, mene heittämään laiturille ja ottamaan omasi pois. Helppo sanoa, sillä eipä kevyellä perhokalustolla ollut mitään mahdollisuuksia heittää keskelle saakka.
Toki siinä laiturilta heittelin ja rullailin sekä seurasin tilannetta. Jarikin tuli heittämään rannalta tolkuttoman pitkiä kaaria, 0,06 millin kuitusiimalla näköjään lentää. Siinä rupateltiin kaikkea, kunnes huomasin ja sanoinkin Jarille. Katoppas, kun sulla lähti aalto seuraamaan. Jari totesi, että niinpä näkyy, kunnes lopulta 10–20 metrin seuraamisen jälkeen kala puraisi kiinni. Kauan kesti, mutta otti.
Eipä siinä Jarilla ilmekään värähtänyt, kun väsytteli kalan rannan tuntumaan. Haavia ei tietenkään ollut käsillä, joten tarjouduin nysällä haavilla koukkimaan kalaa, mutta Heikki toi onneksi ulottuvamman haavin ja Jari noukki kalan haavilla ylös. Jarinkin kiintiö oli täysi ja kalastus sai päättyä, paitsi minulta.
Normaali tilanne, Jarilla kala kiinni, eikä ilmekään juuri värähdä.
Siinä kahviteltiin, rupateltiin ja muutama kala näkyikin lähempänä. Pojat yllyttivät heittämään. Kaivoin rasian ja solmin sieltä värikkään matoperhon siimaan. Hetken heiteltyäni yksi kala lähti aaltovanaa nostaen seuraamaan perhoa, mutta ei meinannut sitten millään iskeä kiinni. Kiersi ja kaarsi, kunnes lopulta vasta aivan metrin päässä laiturista puraisi kiinni. Siis sama juttu kuin Jarilla, kiinnosti kyllä, mutta iskuun meni pitkä tovi. Sain kalan kunnialla väsyteltyä haaviin saakka, oma kiintiö päivälle oli saavutettu eli yksi ruokakala.
Erään mallin Squirmy-mato, jossa turhan löperö sidos, kun on lähtenyt lanka purkaantumaan.
Saimme porukalla poistua hyvin mielin todeten, että Lepistön eväät ja kahvit olivat hyvät, kalaa oli ja sitä jäikin. Tosin ei ne syyskuun lopun kirret nyt kuitenkaan ihan helppoja ”kalanakkeja” olleet, vallankaan lyhyillä ”perhosheitoilla”. Mutta tulipa oltua pitkästä aikaa Jarin kanssa kalassa … ja kirjoitettua siitä blogi.
