Kituskosket on erämainen koskialue Pirkanmaalla

Lähdin katsomaan Kotalan koskien tilannetta sunnuntai-illan ratoksi ja sieltä tarkemmin ykkösaluetta, joka on Kituskosket. Kitunen on tapansa mukaan alkukaudesta korkealla vedellä haasteellinen, mutta joskus myös mukavia tapahtumia tarjoava. Vesitilanne sekä kosken hyvä tunteminen sanelee paljon, miten siellä onnistuu. Koski on kieltämättä kovemmilla virtauksilla tosi hankala kahlattava, eikä kalastus ole missään tapauksessa helppoa. Vaikeuskerroin lisää arvostusta.

Lupa-alue 1 on pyhitetty perhokalastukselle

Virtaamaa kannattaa seurata

Kitusilla olosuhteet on hyvä tarkistaa ennen lähtöä, näin saa tutusta paikasta varmistettua mitä on odotettavissa, kohtuullisen kovaa virtausta ja haastetta yllin kyllin saada tapahtumia.

Lupa-alue 1 eli Kituskosket ovat parhaimmillaan 2-7 kuution virtauksilla paikoista riippuen. Ylempi lupa-alue 2 (Vehmaskoski-Koskelankoski) sopii paremmin isommille virtauksille, jopa yli 10 kuution.

Kitusten virtaama oli 12. kesäkuuta tarkka luku katsoen 8,90 kuutiota eli varsin reipas uoman kapeimpiin kohtiin, kuohuja riittää. Pirkanmaan virtaamien ja sieltä Kitusjärven luusuan mittapisteen virtaaman löydät täältä. Mittapiste on kosken yläpuolisen Kitusjärven puolella.

Liki 30 vuotta sitten oli uhkana, että metsäyhtiön omistama maakappale hakattaisiin täysin paljaaksi aukoksi – siis siitä sillalta lähtien se iso metsä pois sinne kilometrin päähän, alas Mustankosken alle saakka.

Korkealla vedellä Kituskosket on komea koski ja vanha kuusimetsä ympärillä on luonnonsuojelualuetta – paikan päällä on erämainen fiilis. Avohakkuu olisi kyllä julma teko, onneksi valtio lunasti metsän suojelualueeksi. Tulevat sukupolvet pääsevät nauttimaan jylhästä metsästä kuohuvan kosken äärellä. Minä kiitän!

Karhunkaatajan koski pelastui voimalaitokselta

Kituskosket on kokonaisuutena (metsä + koski) mielestäni yksi Etelä-Suomen helmistä, ei vain perhokalastajan silmin katsottuna – koskella on mielenkiintoinen historia. Maankuulun 200 vuotta sitten eläneen karhunkaataja Martti Kitusen kotitalo on yläpuolisen järven rannalla. Lisäksi 1800/1900 lukujen taitteen aikoihin J. C. Frenckell & Son suunnitteli uutta puuhiomatehdasta ja voimalaitosta Kituskosken alajuoksulle.

Maastoon on kaivettu valmis kanavaura aivan sieltä sillan pielestä lähtien  suoralla linjalla Mustakosken alle.  Siellä on valmis kanavakivistä tehty voimalan turbiinimonttu ja yläpuolella keskellä metsää kivestä niin ikään rakennettu voimalan yläpää – mykistävä näky.  Suosittelen tutustumaan ja kiertämään luontopolun. Tarkemmin Kotalan historiasta voi lukea täältä.

Kitunen on taimenkoski

Kotalan koskilla on siis kaksi lupa-aluetta, alemmalla Kituskoskilla on sallittu vain perhokalastus.  Kuohuva koski ja upea vanhan metsän alue luo upeat puitteet kalastukselle. Koski on pitkä, toista kilometriä, joten siellä saa kalastaa rauhassa, vaikka lupia olisi myyty useampia.

Itämerentie (nro 3493) ylittää lyhyen ns. siltavirran. Niskalta saa varmimmin haukia, säyneitä ja särkikaloja, kylmän veden aikaan jopa jalompaa kalaa.

Kituskoskien profiloituminen istuttamattomaksi taimenkoskeksi on vähentänyt saalismääriä ja kalatapahtumat ovat kosken tuntevallekin entistä istutuskala-aikaa harvemmassa. Istutukset ovat toki mahdollisia vieläkin. Kitusilla on aina ollut luontaista taimenta ja sen saamiseksi siiman päähän on saanut tehdä töitä, kuten vanhoina hyvinä aikoina viime vuosituhannella. Kitusilla saa kokea todellista ruokailevan taimenen kalastusta, joka tarjoaa pykälää paria haasteellisempaa kalastusta, mitä istareiden onginta on.

Näkymä sillalta alaspäin. Vasemmassa laidassa on yllättävän syvää, jossa voi olla yllätyksiä – ihan vaan vinkkinä.

Nopeasti lämpenevä vesi

On totta, että yläpuolen matalat järvet ja humuksen värjäämä tumma vesi lämmittävät kosken vettä nopeasti luvattoman korkealle.

Hellekesä ja vähäinen vesimäärä on kosken kaloille vaikea. Syyttävä sormi osoittaa soiden ja metsien ojituksiin – ne eivät enää pidätä vettä kesälle valuma-alueella. Vesi on myös tummempaa kuin aikoinaan.

Valtakunnallinen vesistöjen pintaveden lämpötilan mittapiste on kosken yläpuolisella Kitusjärvellä ja 12.6.2022 se näytti 17,5 astetta – lämmintä on. Samaan aikaan Herraskoskella veden lämpötila on noin 11 astetta eli koskilla on eronsa.

Sillan alla on monttu, josta kesälämpöisellä voi iskeä iso peto – usein hauki.

Kotalan koskien yläpuolinen hieman laajempi Jyrkeejärvi on syvimmillään noin 4 metriä eli hyvä ”vedenkeitin”. Herraskosken yläpuolinen Toisvesi puolestaan on Suomen 5. syvin järvi, jossa on laajoja alueita 50–70 metriä ja tuuliset etelän/lännen puoliset päivä siirtävät järven pintavettä kosken imusta pois ja tilalle kumpuaa viileämpää alusvettä.  Toki tyynellä säällä sielläkin vesi lämpiää, kun pintavesi valuu koskeen.

Hyttysiä ja koskikuohuja

Hyttysiä oli kiitettävästi

Saapuessani koskelle oli selvää, ettei tarvinnut kalastaa yksin – hyttysiä oli vähintään riittävästi. Nopeasti kamat kasaan ja alkuun solmin tumman simppujäljitelmän perukkeeseen. Kampasin nopeasti maantiesillan alusen, joskus siinä on ollut kala näin korkealla vedellä, kesällä veden laskiessa siinä on useimmiten vauras hauki.

Joskus joku on luullut, että Kituskosket on sama kuin tämä lyhyt ”siltavirta”, mutta itse koski alkaa kyllä vasta suvannon jälkeen parisataa metriä alempaa.

Köpöttelin polkua kosken niskalle ja katselin hetken näkyisikö mitään merkkejä kaloista. Ei näkynyt, joten lähdin hissukseen heitellen kahlaamaan keskemmälle tutuille kahluulinjoille.  Katselin hetken niskan suuntaan, mutta siellä ei näkynyt isompia parempien kalojen tuikkeja.

Itse Kitusten niska on loiva eikä mitenkään syvä, kohtuullisen helppo kahlata.

Kalastelin hitaasti kammaten alavirtaan tuttuja paikkoja. Niskan mökillä ei ollut ketään ja harvemmin siinä viime vuosina onkaan ollut väkeä. Jos väkeä on, niskalle on turha jäädä hidastelemaan, koskea ja hyviä ottipaikkoja kyllä riittää.

Niskalta ei tullut täppejä. Vasemmassa laidassa pikkusaaren kupeella näytti räpsivän joku pieni taimen ötököitä, muut kalat ei siinä näillä virtauksilla ole. Hienoa, että jälkikasvua löytyy.

Kitusten niskalla on mökki, kalastaa saa mökin kohdankin, mutta turha siihen on jäädä pidemmäksi aikaa, jos mökillä on väkeä.

Odotin saavani niskamurtuman päältä tai alapuolelta tapahtumia, mutta tällä kertaa mitään ei kuulunut, liukastellen valuin vähä vähältä alaspäin yrittäen lirkkiä kaikki potentiaalisen paikat kapeasta kuohuvasta koskesta, mutta tämä pätkä jäi myös tärpittä. Vettä oli vielä liikaa, nousin polulle ja siirryin kalastamaan ”myllynkivenreikää”.

Niskamurtumasta alaspäin oleva kapea kuohuva pätkä on ns. myllykoski ja päättyy  myllynkivenreikään, syvään koskimonttuun. Siellä on muinoin ollut mylly, myllynkivi on edelleen vastarannan töyrään päällä.

Tärppi

Vettä virtasi sielläkin reippaasti, piti vaan kahlata hyvälle heittopaikalle. Reikämonttu on syvä ja usein kalat ovat päävirran oikealla puolella enemmän ja vähemmän peilin ja peilistä pois lähtevän imun puolella. Vaihdoin perhon Green Spottiin, se oli tarkempi heitettävä kuin iso simppu.

Aikani siinä pommittaessa sain kuin sainkin tärpin, tökkäys tuntui ja pyörreroiskaisu jäi vain jälkeen. Odottelin hetken ja vaihdoin tumman punertavan Marabou-Muddlerin. Kampasin sillä tarkasti paikan moneen kertaan, mutta se paikka jäi yhteen tärppiin.

Kuohuvan virran oikea puolen peilin imussa on usein kala, niin nytkin.

Tyhjän pyytämistä

Katselin hetken, lähtisikö kalastamaan pitkän saaren kylkeä alavirtaan, mutta virta näytti sen verran hankalalta, että päätin kävellä suoraan saareen alapuolelle ns. näytöspoolille.

Kahlasin saaren alapäähän ja kalastin poolin tarkasti läpi – ei mitään. Oikeasta laidasta hiukan odotin tapahtumia, muttei tällä kertaa. Nousin maihin, sillä alapuolen koskipala on vasta veden laskiessa järkevä kahlattava.

Näytöspoolilla on usein kalaa, mutta alue on laaja ja pitää kalastaa tarkasti onnistuakseen. Etenkin, jos kala ei ole hyvällä syönnillä.

Lupaavan tärpin rauhoitus 

Siirryin alemmaksi, missä koski leviää ja hieman rauhoittuu. Yrityksistä huolimatta en löytänyt yhtään kalaa ja taas pykälää alemmaksi, käyrän kuusen vaiheille. Siinä yläpuolen ison peilin alakulmasta sain terävän tärpin. Heitin varoen vielä toisenkin kerran – ei mitään. Kelasin siimat ylös, päätin rauhoittaa kalan ja siirtyä alemmaksi.

Kaukana keskellä näkyy iso kivi, jonka alla on laajempi peili – sieltä se tärppi tuli.

Käyränkuusien alapuolella on isoja kiviä ja hienoja paikkoja, mutta tällä kertaa niistä ei löytynyt mitään, vettä oli aavistus vielä liikaa näille paikoille. Tässä on tosin hyvä reilun sadan metrin isomman kalan pätkä alaspäin, josta on saatu aina silloin tällöin kehukaloja.

Kompuroin edelleen alemmaksi ns. punaisen kiven poolille – iso kivi vasemman haaran keskellä on punertava etenkin sateen kastelemana. Tuttu kalapaikka, jota en tarkemmin ala perkaamaan, saa kukin etsiä itse tarkat ottipaikat – ohessa 360° video paikalta.

Koukkasin vielä ”vanhan paikan” kautta, josta koski haarautuu isomman saaren jäädessä keskelle. Kalastusalue käsittää vasemman haaran.

Ketään ei ollut kotona tässäkään paikassa ja päätin lähteä katsomaan, josko se tärppikala olisi rauhoittunut ja ottaisi uudelleen. Kellokin lähenteli puoltayötä, joten se riittäisi illan kalastuksesta.

Ns. vanha paikka, johon ei koskikunnostuksessa koskettu, se oli muinoin ottipaikka – nykyäänkin.

Viimeinen tarjous

Kahlasin varovasti koskeen ja hakeuduin paikkaan, josta voisin heittää ja uittaa perhoa mahdollisimman tarkasti tärppikohtaan. Lyhyellä hammastikun pituisella vavalla oli hyvä kahlata tässä kohtaa normaalia pidemmälle.

Tarkistin perukkeen, perhon ja koukunkin terävyyden. Väkäsettömäksi lintattu nelosen ”mutikka” sai kelvata, en enää viitsinyt vaihtaa mihinkään muuhun. Otti tai ei.

Heitin ja uitin ensin enempi oman rannan suuntaisesti tarkistaen samalla heittopituutta. Sitten tähtäsin päävirran ja pyörteiden yli lähelle virran imua, korjasin siimaa ja syötin ehkä puolisen metriä lisää, kun kala tempasi. Jee … se otti!

Pidin kalaa tiukalla, ettei se päässyt ryntäämään alemmaksi kuohuvaan koskeen ja peruutin lähemmäksi rantaa. Katselin samalla paikkaa, missä saisin kalan nopeasti ja helposti haaviin. Kala veti aika lailla ja pyrki vauhdilla ison kiven takaa ylös. Nostin vavan pystyyn, jolloin peruke kiveä raapien kala painoi ylös.

Hyvä, siellä se sai väsyttää itseään virtaa ja siiman kiristystä vastaan. Siiman lyhentyessä se tempoi itseään rantapenkkaa vasten. Menin kalan alapuolelle, päästin haavin irti rannan puolelle veteen ja aioin koukata kalan haaviin. Siinä olikin osuvasti pari kiveä estämässä haavitsemista ja kala pääsi livahtamaan haavin alta alavirtaan.

Pidin siimaa tiukalla ja kömmin perään, kun huomasin, että haavin havas oli tarttunut jonnekin kiinni. Niinpä tietenkin.

Väänsin vapa mutkalla kalaa lähemmäksi ja sain sen kiilattua rantakiven kylkeen. Nappasin rintataskusta kameran ja räpsäisin nopeasti kuvan taimenesta. Pyöräytin koukun irti ja vesi pärskähtäen täpläkylki jatkoi matkaansa.

Rasvaevällinen taimen on hieno kala ja harvinaisena sitä arvostaa enemmän kuin istutuskaloja, jotka ovat vääristäneet yleistä käsitystä taimenen kalastuksesta.

Irrotin haavin risusta, havas säilyi ehjänä.  Totesin hyvin mielin, että kyllä niitä kaloja siellä on sittenkin. Kovasti sai heittää, eikä kalat ole mitään helppoja nakkeja. Ei kai se olekaan tarkoituskaan, että joka heitolla olisi kala, parhaimmalla kaksi.

Upea ilta, ainoa miinus oli, että hyttysiä oli paljon ja myrkkyä pitää olla –  ja sittenkin otsa, korvat ja kädet olivat paukuroita täynnä.