Vanhankaupunginkoski, kuva Museovirasto, Maija Matikka
Suomi on tuhansien järvien maa ja Suomi on myös ollut tuhansien vapaana virtaavien koskien ja jokien maa, vaan ei ole enää. Valitettavasti. Merkittävimmät vesireitit on aikoja sitten valjastettu ja luonnonvaraiset vaelluskalakannat on siinä ohessa suurimmaksi osaksi menetetty.
Esimerkkinä on otsikkokuvana oleva Vanhankaupunginkosken pato, jonka alle on lisätty vuoden 1911 koskiluettelon tiedot kyseisestä koskesta. Siellä mainitaan olleen reilu 100 vuotta sitten vesijohtolaitos, mutta ainakin tuo nykyinen pato estää kalan kulun siitä täysin.
Upea taidekirja
Kymmenkunta vuotta sitten lainasin kirjastosta upean suurteoksen, Tuhanten rantain Suomi, joka ei ole kauheuksien kirja vaan ainutlaatuinen taidekirja. Se esittelee suomalaisen vesiluonnon monimuotoisuuden upeiden klassikkomaalausten/taiteen ja vanhan vuoden 1911 koskiluettelon kautta.
Taidekirjassa mukana oleva koskiluettelo-osuus on mieleenkiintoinen ja sitä kauheutta, mutta omana julkaisunaan – siitä tuonnempana.
Teoksessa on useita lukuja, mutta sen voi myös jakaa karkeasti sisällöllisesti kahteen osaan, jossa ensimmäinen on mestarillisia maalauksia ja taidetta vesiluonnosta niitä selvittävine teksteineen ja toinen on tuota luettelo-osaa koskista. Luettelo on tosin esitelty kirjassa pala palalta tekstin ja osin koskimaalausten ohessa.
Tuhanten rantain Suomi kirjan aukeama, jossa Ferdinand von Wrightin öljymaalaus Anjalankoskesta vuodelta 1867 sekä Kymijoen koskien 1911 tietoja.
Vesiluonto on maamme kansallismaisemaa
Kirjan upeat maalaukset sekä piirrokset vesistöistämme ovat luoneet vahvan ymmärryksen suomalaisesta kansallismaisemasta, jonka oleellinen osa ovat juuri vesiluonto – järvet, lammet, joet, kosket pieniä puroja unohtamatta. Ilman vettä ei ole elämää … ainakaan Suomessa.
Vesistöt ovat olleet muinoin ennen tieyhteyksiä tärkeitä kulkureittejä, elämisen ehto. Ja maamme kuohuvat kosket ovat olleet ikiaikaisia ihailun ja kunnioituksen kohteita.
Teoksessa esitellyt upeat vesistömaalaukset ja -kuvitus ovat todellista silmänruokaa, joissa sielu lepää. Etenkin koskikuvat lämmittävät mieltä.
Koskimaisemat ovat olleet suosikkikohteita niin korteissa kuin retkillä. Ylhäällä vasemmalla Alex Federleyn kirjapiirros (1891) Mankalan koskilta ja alla postikortti Ilomantsin Pamilon koskesta. Oikealla P. A. Kruskopfin Nokiankoski, kuvitusta teoksessa Finska vyer 1837.
Vesiluonnon kauhukirjallisuuden klassikko
Tuhanten rantain Suomi kirja todella pysäytti. Kirjan hienot maalaukset ja taide oli upeaa katseltavaa, mutta varsinainen häkellys oli tuo kirjan listaus, johon on kasattu Suomen tärkeimmät kosket kartan kera.
Luetteloon oli kerätty jo vuonna 1911 tiedot 1962:sta koskesta, joista liitekarttaan on merkitty nähtävästi merkittävimmät 1442 koskea.
Nuo parituhatta koskipaikkaa sai tajuamaan, kuinka suuren määrän olemme onnistuneet lyhyessä ajassa hävittämään koskiluontoa. Toki monessa koskessa on ollut mylly tai saha, mutta eivät ne ole tukkineet koko koskea.
Silloinen Suomen suuriruhtinaskunta siis valtio, jonka tie- ja vesirakennusten ylihallituksen hydrografinen toimisto julkaisi 1911 Suomen tärkeimpien koskien luettelon – se oli kädenojennus maamme teollisuudelle ja tyrmäysisku kalakannoille.
Koskia on ollut Suomessa uskomattoman paljon. Luettelosta ilmenee koskien pituuden, putouskorkeudet, eri vedenkorkeuksien vesimäärät sekä kalakantojen kannalta se kamalin eli vesivoiman määrä.
Ymmärsin nopeasti, että tuo taulukon vesivoimaluettelo-osuus on ollut julkaisussa se todellinen kauhukirjallisuuden klassikko.
Tämä Suomen tärkeimpien koskien luettelo löytyy nykyään netistäkin ja on ladattavissa täältä.
Itse asiassa luettelo on hiuksia nostattava lista, vaelluskalakantojen kannalta historiamme merkittävin lynkkausopas.
Onhan siinä toki mukana silloisten Suomen suuriruhtinaskunnan rajojen mukaisesti iso pala Karjalaa, mutta koskien lukumäärä on ollut valtava. Ja mitä meillä on jäljellä? Käytännössä niin pieni määrä vaelluskaloille lisääntymiskelpoisia elinympäristöjä, että hiljaiseksi vetää.
Jos jonnekin väliin on joku virtapaikka jäänyt, niin sitäkin vielä ahnehditaan pois.
On totta, että maamme kehittyminen ja teollistuminen on vaatinut energiaa ja koskivoiman talteenottoa. Kosket on kahlittu voimakkaamman oikeudella, kalat, koskiluonto ja kalojen vapaa liikkuminen on jätetty laskuista. Asiaa ei välttämättä ole edes ymmärretty tai haluttu ymmärtää.
Ähtärin reitin menetetyt kosket
Hyvä esimerkki on Ähtärin reitin kosket, jotka ovat olleet muinoin Näsijärven taimenen tärkeintä lisääntymisaluetta. Nyt niistä on jäljellä enää lyhyt Herraskoski-Horhankoski pala ja yläpuolella muutama koskipätkä ennen Soininkosken ja Killinkosken voimaloita. Ne reitin tärkeät kutukosket ovat juuri siellä patojen takana, toiskymmentä koskea.
Pärinäpojan jorinoita kuvablogista voi katsella varjoliitäjän silmin Virtain menetettyjen koskien maisemista.
Ätsärin reitin koskien tiedot vuoden 1911 tärkeimpien koskien luettelossa. Siinä ei ole paljoa lapsille kertomista, pari alimmaista nyt vielä vapaita, mutta niihinkin vaikuttaa säännöstely.
Tehtailijoiden aapinen
Olihan tuo ”Suomen tärkeimpien koskien luettelo” valtavan voimaannuttava opus aikansa tehtailijoille – siitä näki suoraan koskien vesivoimien määrät. Minne kannatti investoida ja paljonko koskivoimaa oli tarjolla eri virtauksilla.
Kun tuota koskilistaa ja karttaa katsoo, niin lähes itku pääsee. Miten monta koskea meillä Suomessa onkaan ollut ja mitä on jäljellä. Ja tuo massiivinen koskituho on tapahtunut vain muutaman sukupolven aikana. Kuka välittää?
Kyllä niitä koskia on ollut, vaan ei ole enää. Eikä vaelluskaloja.
Vasta nyt on herätty tekemään patoihin kaloille ohitusväyliä, jopa muutamissa paikoissa ymmärretty jopa purkaa padot, kuten Tikkurilankoskesta. Onhan tuo koski paljon hienompi ja kalakannoille parempi, kun se on kunnostettu. On myös tärkeää, että ohitusteiden toimivuutta seurataan ja mahdollisista virheistä opitaan.
Maailma muuttuu, mutta edelleen padoista kehdataan jopa riidellä ja patoja haluttaisiin jopa ”museoida”, etteivät kalat pääsisi niistä ohi. Vanhankaupunginkoski on hyvä esimerkki alkukantaisesta ajattelusta.
Taimenkartta.fi sivustolla on hyviä ja mielenkiintoisia artikkeleita aiheesta, myös mainintaa Herraskosken yläpuolisesta Ähtärin reitin Ryötön pienvesivoimalasta.
Kalat ovat olleet kyllä täällä ennen ihmisiä ja ihmisten rakentamia patoja – satoja ja tuhansia vuosia aiemmin, eikö sen pitäisi riittää perusteluksi.
Turhat dynamot ja padot joutaa pois ja vähintään pitäisi palauttaa kalojen vapaa kulku niiden luonnollisilla vesistöalueilla.
