Marraskuun 2021 kirjasidonta – Hirvenkarva Thunder & Lightning

Hirvimetsälle mars – hirvenkarva kelpaa perhonsidontaan, vaikka lohiperhon siipeen.

Perhonsidonta on usein prosessi, joka lähtee liikkeelle silmän ärsytyksestä, usein perhon kuvasta, nähdystä ottiperhosta tai paljon kehutusta perhomallista. Kun ”ärsytyskynnys” on ylitetty, perho pitää sitoa omaan rasiaan. Sopivan tilanteen tullen istuudutaan perhopenkin ääreen toteuttamaan visiota.

Perhonsitojan perho tarvitsee siis tärpin … tupla- tai oikeastaan triplatärpin, että sillä saa kalan. Ensimmäinen tärppi on, että sitoja innostuu niin paljon, että sitoo perhon. Toinen osuma on, että valitsee sen rasiasta ja sitoo perukkeeseen. Ja kolmas tärppi on tietenkin sen viimeisen tuomarin valinta eli kala ottaa perhoon.

Se tunne on kyllä hieno, kun aloittelijan ensimmäisiin perhosidoksiin ottaa kala. Ensimmäisen oman perhon liotus on täynnä epävarmuutta ja epäilyä, kelpaako perho vai ei. Kun kala ottaa, niin se ilo ja mielihyvä korostuu – se onnistui!

Ajan myötä itsetunto ja usko tekemiseen vankistuu. Omaan tekemiseen tulee enemmän rutiinia, varmuutta ja luottoa.

Tosiasia kuitenkin on, että perhokalastaja ei ikinä pääse maaliin, hallitse ja osaa kaikkea, saa kaikkia kaloja, eikä onnistu kaikessa – se on perhokalastuksen ja perhonsidonnan suola. Aina on uutta opittavaa.

Aloittaessani perhonsidontaa 40 vuotta sitten materiaaleja piti aina lähteä hakemaan puutelista kourassa Tampereelta. Eipä tosin pidä surkutella sitä ”karkkihyllyn kaukaisuutta”, sillä Virroilla on niin hyvin perhovesiä, että kalastusmahdollisuudet vie voiton.

Lähimmät istutusvedet ovat kotoa noin 5 minuutin matkan päässä ja puolen tunnin ajomatkalla on reipas puoli tusinaa eri koskea/virtavettä, joissa on mahdollisuus esim. taimeneen. Herraskoski, Kotalan kosket (Kitunen-Vehmas-Koskela) ja Reinikka niistä tunnetuimpia.

Korttikosket ja kiintiöluvat syövät kalastusmahdollisuuksia

Kotikonnuilla on siis koskia ja aikoinaan lähes kaikkiin sai ostettua kausiluvan ja se oli itse asiassa todellista luksusta. Sait käydä katsomassa, heittää pari kertaa ja vaihtaa ”lennosta” koskea jos tuntuikin, että täällä ei kalastus syystä tai toisesta kiinnostakaan.

Tai saattoi käydä katsomassa tuleeko se mörkö tuikkimaan sinne kiven kupeeseen tänä iltana vai ei. Jos mitään ei näkynyt, niin saattoi lähteä pois tai heittää kokeeksi kerran pari. Monesti oli mukava vain katsella, vaikka lupa oli päällä koko ajan. Ei ollut mitään kalastusstressiä.

Se oli juhlaa ja soisi, että tällaisia ”helppoja” lähipaikkoja olisi nykyäänkin etenkin nuoria ja aloittelevia ajatellen. Näissä pääsisi helposti käymään ja kokeilemaan miltä se perhokalastus tuntuu.

Nykyinen kiintiöity korttikoskisysteemi kahlitsee ja rajoittaa julmalla tavalla etenkin paikallista nuorisoa, joka ei ehkä voi muuta kuin katsella sivusta kynsiä pureskellen, kun turistit onkivat. Siinä moni nuori ajattelee että pitäkää tunkkinne. Turha siis ihmetellä tumput suorina, jos harrastus ”ukkoutuu”, nuorille pitää järjestää mahdollisuuksia, ottaa paremmin mukaan harrastuksiin.

Hardy 1981

Mutta asiaan eli perhokirjallisuuteen, joka tällä kertaa ei ole mikään paksu klassikko vaan Hardyn laiha vihkomallin katalogi vuosimallia 1981. Ne paksut ennen sotia julkaistut Hardyn luettelot vievät yleensä kaiken huomion, myöhemmän vihkot yleensä ohitetaan. Mutta kyllä niissäkin on silmänruokaa.

1981 katalogissa minua säväyttivät simppelit hirvenkarvasiipiset perhot. Klassikkositojan silmin toki kamalia, kuin se sadun ruma ankanpoika, josta sitten ajan myötä kehkeytyy komea joutsen.

Nuoruudessa oman kylän perhostarat olivat niitä oikeita buumereita eli sodanjälkeistä suurta ikäluokkaa, joille Hardy oli The Perhokalusto. Vavat, kelat, siimat, perhot jne. piti olla Hardya, muu ei ollut juuri mitään. Se teki heistä meidän (silloisten nuorten) silmissä aikaansa seuraamattomia kalkkiksia.

Perhokalastus elää ajassa ja silloisen trendien mukaisesti olen ns. ”Orvis-sukupolvea”. Tosin keloina oli ja on edelleen valtaosa Hardya. Marquis oli ensimmäinen kela, jota on seurannut monen monta Hardyn valmistamaa kelaa, jotka ovat edelleen timanttikunnossa.

”Kasiykkösen” kuvissa oli mm. Hardyn uudemman mallin Sunbeam kela, johon tykästyin. Mielestäni upea kela, joita on siunaantunut käyttöön useampia.

Nykynuorten silmissä lienen jo melkoinen Orvisvapa-Hardykela buumeri, tämän päivän koskiuskottavat trendimerkit ovat ihan muita.

Myös Hardyn perhot olivat muinoin kovassa maineessa, tosin sodanjälkeisten Hardyn levysiipisten lohiperhojen taso oli jo 50–60 vuotta sitten laskenut monien kokeneiden lohenkalastajien silmissä luokattoman alas ja valmistus loppui.

Vuoden 1981 luettelossa oli lohiperhojen höyhensiivet vaihdettu karvasiipiin. Sivuilla oli puolen tusinan valikoima Hardy Moose hair salmon flies eli hirvenkarvasiipisiä lohiperhoja. Moose on hirvi amerikanenglanniksi ja eurooppalaisittain elk.

Esittelin tuon setin Erässä 10/1994 otsikolla ”Hirven karvaa”. Tarina on myös mukana Haukitrasselista pilkkikatkaan kirjassa (Otava 2008).

Hardyn luettelon Moose hair perhot ja Haukitrasseli-kirjan kopiot.

Tarinassa kerroin ensimmäiset kokemukseni hirvenkarvasiipisestä lohiperhosta, joka ei ollut Hardyn perho vaan väärin sidottu Sofa Pillow pintaperho, joka sai sitten olla uppoperhona pelkkä Sofa. Perho näkyy kirjakuvassa alimmaisena.

Sofa oli ruma perho, mutta sillä saadut saaliit saivat näkemään ja ajattelemaan pian ihan muuta. Kirjoitin huomioistani tarinaan:

Kerran uittaessani hyvin kalaa tuonutta Sofaa aivan edessäni äkkäsin, että hirvenkarvasiivet pörhistelivät virran pyörteissä itseään kuin kukko tunkiolla. Ilman, että perhoa tarvitsi millään tavoin nykimällä elävöittää. Kovassa virrassa siipi oli supussa, mutta kun virtaus pieneni, siipi pullistui. Se eli kuin olisi tehty jousiteräksestä.

Hirvenkarvalla näyttääkin olevan ominaisjännitys, joka nostaa ja laskee siipeä virtauksen voiman mukaan. Ehkäpä juuri tämä ominaisuus on se ”jokin”, mikä saa lohen iskemään.

Hirvestä saa kuitenkin monenlaista karvaa. Esimerkiksi pitkät säkä- ja partakarvat ovat usein hyvin tummia ja pitkiä. Ne eivät välttämättä ole mielestäni riittävän onttoja. Hyvän ja kauniin siiven niistä toki pystyy tekemään, mutta ne eivät toimi kuten elävän jousikarvan pitää.

Onkin tärkeä, että valitsee sellaisia hirvenkarvoja, jotka ovat selvästi onttoja siiven kiinnityskohdasta. Silloin karvan kostuessa sille tulee toivottu jousimainen ominaisuus. Kartiokkuuden huomaa sidottaessa, kun siipikarvat pyrkivät lähes väkisin nousemaan pystyyn. Jos siipi asettuu helposti paikoilleen ilman mitään pörhistelyä, voi olla varma, että karva ei ole riittävän onttoa.

Hardyn mallit eivät meillä tuolloin suurta suosiota saavuttaneet. Mutta niin omat kuin eräiden muidenkin kokemukset osoittavat, että hirvenkarvasiipisellä perholla kalastus onnistuu aivan erinomaisesti. Siksi esittelenkin tässä sarjan uudelleen Sofalla lisättynä. Ne kaikki ovat helpohkoja ja oikein sidottuina todella ottavia malleja.

Lohdutukseksi aloitteleville sitojille sanottakoon, että näistä perhoista ei kannata edes yrittää tehdä kuvankauniita. Kauneus saattaa jopa heikentää ottavuutta. Nyrkkisääntönä perhon ulkonäölle voi kirjata erään rovaniemeläisen lohimiehen toteamuksen tuntemansa saamamiehen hirvisiipisidoksista: ”Jos hirvenkarvasiipisten perhojen ulkonäköä arvostellaan klassisen lohiperhon kauneuskriteerien perusteella, niitä ei voi edes perhoiksi kutsua.” Ottavuus ja ulkonäkö eivät siis aina kulje kasi kädessä.”

Ostoperhosta jäi muistoksi pelkkä pakkaus, nyt sinne takapuolelle voi sujauttaa kopion sitojatietojen kera.

Täytyy tuohon vielä lisätä, että tuo lohimies oli Lauri Sälevä ja tuli sitä itsekin yksi hirvisiipinen Hardyn #6 Thunder & Linghting ostettua. Sen oli tarkoitus olla lähinnä mallina, mutta Sofan menestyksen myötä kiinnostus kasvoi liian isoksi ja hardylaistakin piti kokeilla. Se osoittautui Suomenselän humusvesissä toimivaksi ottiperhoksi. Perhoa ei enää ole, mutta Hardyn pussukka taustapahvin kera on vielä tallessa. Se saa olla muistona nyt mallikopion kera, josta tuli itse asiassa selvästi sitä Hardyn perhoa siistimpi.

Elävä ja ”joustava” hirvenkarva on riittävän onttoa lähes karvojen kärkeen saakka.

Sidonnasta ja materiaaleista

Ensimmäiseksi – HUOMIO PERHONSITOJAT – nyt on hirvenmetsästyksen aika, joten nyt olisi paras aika hakeutua jahtimiesten puheille. Ehkäpä sieltä löytyisi hirven parta ja vähän muutakin nahkapalaa.

Mutta tuohon perhoon. Pyrstön punaiset siikaset lienevät 1981 kuvassa ohutta höyhentä, omassa mallissa kimppu häkilänsiikasia. Sarjan perhoissa näyttäisi olevan vyö, joka ei T&L perhosta kovin hyvin erotu, mutta todennäköisesti se siellä on ja todennäköisesti se on silkkiä tai sidontalankaa?

Täyteläisen häkilän saa nukkaisista höyhenistä ja runkohäkilän osuuden voi puolittaa (kuvan puolitus on tullut vahingossa vasenkätiselle kiertämiselle). Karkeasti yhteen häkiläkierrokseen hupenee n. 5 milliä ja kahden kierroksen kaulushäkilään siis sentti. Kuvan höyhenestä saa tuolle runkopaksuudelle 2½ kierrosta runkohäkilää ja 2 kierrosta kaulukseen.

Itse sidoin sidontalangasta ”vyöpatin” ja sipaisin pikaliimaa varmistukseksi. Häkiläksi valitsin kanan höyhenen, jossa oli sen verran mittaa, että siitä riitti toiseksi viimeisestä kierteestä eteen. Kana sen vuoksi, että se on pehmeän täyteläinen, kuten näyttäisi 40 vuotta vanhan kuvankin häkilät olevan. Häkilän voi puolittaa osin, ettei runkohäkilästä tulisi liian paksua. Hardyn perhossa runkohäkilä näyttää ”tukkoon” sidotulta.

Perhon hirvisiipeä ei kannata kiristää päässä rungon puolelta liikaa, ettei siipi pörhisty ihan pystyyn. Ohessa on kuvasarja siitä, että perhosiipi ensin mitoitetaan ja tyvet katkaistaan tarkasti tasan poikki. Karvakimppu kiinnitetään tarkasti muutamilla kierroksilla rungon puolelta ja peukalon kynnellä työnnetään kimpun ylimpiä karvanpäitä sisäänpäin, että päästä ei tulisi liian kulmikasta. Sipaisu pikaliimaa karvantyviin ja lankakierrokset varmistamaan ja muotoilemaan pää.

Kolme napakka lankakierrosta runkopuoleen ja kynnellä hieman painetaan karvanpäitä ”virtaviivaisempaan” päänmuotoon…

… pikaliimaa sipaistaan karvantyviin…

… ja kierretään perhon pää muotoonsa ennen liiman kuivumista.

Huolellisella sidonnalla hirvenkarvasiipisestä perhosta saa kelpo työkalun ja onhan näissä vanhoissa klassikoissa hohtonsa, vaikka sitten karvasiipisenä ja näistä on sitten huomattavasti lyhyempi askel siirtyä oikeisiin höyhensiipisiin klassikoihin.