Siika voi olla pintaperholla kalastaen hyvin haasteellinen ja mielenkiintoinen saaliskala.

Siian pintaperhokalastus on ollut tietyllä tapaa se oma haastelaji. Ainakaan omien vesien siiat ovat harvemmin mitään helppoa saalista.

Olin jo aiemmin tuuminut, että lähden syksyllä testailemaan erilaisia siikaperhoja. Toteutin ”siikaviikon” syyskuun viimeisellä täydellä viikolla (38), kun viimein aika ja kelit antoivat myöten. Paikka oli selvä eli istarijärvi Yläinen Toriseva Virroilla, sinne ajaa kotoa ja siellä piipahtaa nopeasti.

Torisevalla on siikoja kohtuullisesti, valtaosa tosin sellaista reilun puukonmittaista, mutta seassa parempiakin. Siikaa on istutettu Torisevalle kesänvanhoina pieniä määriä harvakseltaan. Torisevalle istutetaan toki kirreäkin kohtuullisesti, syyskuun alussa kuulemani mukaan viimeksi. Muina kaloina on jonkin verran ahventa ja hyvin harvinaisena siellä on jokunen särki ja hauki.

Onhan se ruska täällä pohjoisella Pirkanmaallakin hienoa katseltavaa kalastuksen lomassa.

Tämä syksy on ollut poikkeava. Yleensä syyskuu on ollut loistava pintakalastuskuukausi, kun kalat napsivat kiivaasti tuikkien pintaan pudonneita hyönteisiä, mutta tämän vuoden sateinen ja kolea alkusyksy on käytännössä hiljentänyt pintaelämän.

Kirjolohetkin ovat pysyneet syvemmällä yksittäisiä pintamulauksia lukuun ottamatta. Siikoja nyt sentään on ollut jonkin verran pinnassa, mutta ne ovat olleet äärimmäisen valikoivia ja todella haasteellisia.

On tullut välillä sellainen tuskan tunne, että millä ihmeellä ne saisi oikeasti ottamaan, löytyisi se perhon koko ja malli joka kelpaisi? Eikä turhan harvakseltaan tuikkien ruokailevat siiat helpota tapahtumasaldoa. Mutta sehän tässä on kupletin juoni, päästä testaamaan erilaisia perhoja vanhojen ottiperhojen ohella.

Tähän ”siikaviikkoon” mahtui mukaan kolme käyntiä, tarkoitus oli toki saada useampi onkipäivä, mutta hyvä että edes kolme.

1. Puukkosiika

Ensimmäisellä kerralla olin samalla ulkoiluttamassa pojan metsästyskoiraa, joka omalta osaltaan vähensi heittomääriä. Ehkä hyvä niin, sai katsella luontoa ja järven pintaelämää rauhassa. Koiran ohella ”vapaa ulkoiluttaessa” ja järveä kiertäessä sain yhden siian.

Olin järven keskivaiheilla, kun siinä laiturin kupeella kiersi ruokaileva siika. En astunut edes laiturille, etten olisi pelästyttänyt kalaa. Laitoin koiran puuhun kiinni odottamaan ja lähinnä perukkeella heitin siimassa ollutta nro 14 harmaata nymfiä, joka ei sitten kelvannutkaan. Liian iso.

Vaihdoin paria pykälää pienemmän minimaalisen pienen sukkahousupupan ja onnistuin tarjoamaan perhon ruokalinjaan – siika otti. Pienen venkoilun jälkeen puukonmittainen hopeakylki oli haavissa. Se pääsi kasvamaan. Muuta merkittävää ei sillä kertaa tapahtunutkaan.

Siinä se ”puukkosiika” tuikii hennosti laiturin vieressä.

2. Peruke poikki

Toisella kertaa poikkesin pikapikaa kokeilemassa juuri rasiaan sidottuja uusia siikaperhoja. Ainut vaan, että se rasia unohtui pöydän kulmalle siinä ”kiireessä” – tuttu juttu.  Ohut 0,12 millin siikaperuke sentään oli kelalla, mutta oikeita pikkuperhoja ei ollut matkassa. Niillä mentiin.

Siika on tarkka ja suoraviivaisesti liikkuva kala. Piti saada heitettyä perho kalan ruokailulinjaan, jotta olisi edes kohtuulliset mahdollisuudet saada tapahtumia. Pinta oli hiljainen, vain siellä täällä näkyi yksittäisiä tuikkeja. Kun jossakin näkyi tuikkeja, niin lähdin oitis katsomaan, josko joku kala olisi heittoetäisyydellä.

Keskilaiturin kupeella pyöri tutusti siikoja hajanaisen roskalautan ympärillä, mutta valitettavasti siimassa ollut nymfi oli liian painava. Se ehti uppoamaan selvästi siian uintilinjan alle, ennen kuin siika oli kohdalla. Sitten kun heitto osui (läiskähti) ”tarpeeksi lähelle”, niin kala pelästyi ja vaikeni.

Rasiasta löytyi kuitenkin yksi minimalistinen harmaa painottamaton nymfi, se oli nro 14 koukussa. Hieroin nenäpieltä ja otsaa, että olisin saanut hierottua perhoon sekä perukkeeseen rasvaa, edes hetkeksi kelluttamaan perhoa pintakalvossa.  Se oli ainut mahdollisuus, kaikki muut mukana olleet perhot olivat auttamatta liian suuria.

Seurasin tuikkivia siikoja ja odotin sopivaa heittohetkeä.  Nyt siika kääntyi kohti ja lähestyi ehkä 5-6 metrin päässä tuikkien. Varovainen heitto eteen, jolloin perho jäi killumaan pintakalvoon ja … naps, kiinni oli. Ison viivoittimen pituinen siika kävi moikkaamassa ja mieli oli kuin arpajaisvoittajalla. Saimpas huijattua, mutta se siitä ilosta. Muut roskalautan siioista ei huolinutkaan, eikä  vessan edustalla havaittu siikakaan huolinut.

Kuvausyritys pinnan alta ei hurraa-huutoja ansaitse, mutta kalan sentään tunnistaa siiaksi.

Perho oli kostunut ja nähtävästi upposi liian nopeasti ja syvälle perukkeen + perhon nenänpielen ja otsan rasvausyrityksistä huolimatta.

Vessalaiturilla ollessa huomasin, että rantalumpeikon edustaa kauempana lähestyi isoja tuikkeja – kirre. Vaihdoin pikapikaa perhon, pomminvarman Petteri Punakuonon siimaan ja jäin odottelemaan kirren seuraavaa tuikkia.

Nyt se kirre oli jo nippa nappa  heittoetäisyydellä, mutta heitto ei tuottanut tulosta, kirre ui oletusta hitaammin. Sitten kirre pyörähti vajaan 10 metrin päässä liki lumpeita. Rullausheitto osui hyvälle pituudelle, mutta ehkä hieman turhan ulos.

Se ei haitannut. Heti, kun aloin ottaa siimaa sisään, näkyi iso aalto ja samassa valtavan iso rouhaisu ilmestyi pintaan ja siima kiristyi. Nyt olikin selvästi normaalia noin kilon ruokakalaa isompi kirre kiinni. Veto oli sen mukainen ja yritin varoen pidellä kalaa pehmein ottein muistaen ohuen perukekärjen. Annoin kirren temuta kauempana ja pikku hiljaa sain kalan jo lähemmäksi, kunnes se ampaisi yllättäen kohti ja raapaisi samassa aivan vavankärjen alta pystysuoraan syvälle alas.

Arvasin, että nyt se etsii rantapenkan risuja ja juurakoita, joita se sitten löysikin ja arvatenkin peruke katkesi varsin pian.  Se oli tosi hyvän kokoinen kirre, ehkä parin kilon luokkaa, joten siitä vessan rantalaiturilta sen saaminen sillä 0,12 perukkeella olisi ollut hyvä työvoitto. Nyt kala veti pidemmän korren.

Päätteeksi tapasin eteläpäässä kalastaneen perhostelijan, joka oli saanut uppokalustolla ja nymfilitkalla useita kirrejä, joista 6 tunnin luvan kaksi kalaa oli ottanut ruokakaloiksi. Hyvin oli ollut tapahtumia, vaikka pintaelämä oli vaisua.

3. Liian lyhyt haavi

Kolmas kerta oli, kun kalaseuralla oli viikonloppuna meeting ja muutaman tunnin leikkimielinen kalakisa. Porukka lähti eteläpäähän ja itse jäin pohjoispäähän. Parkkipaikan laavun lähellä pyöri pinnassa siikaparvi, jonka käytös viittasi kutukäyttäytymiseen. Ne vain kierivät ja pyörivät keskenään evät pinnassa välillä hieman molskauttaenkin. Niitä ei tällä kertaa perhot kiinnostaneet. Pari tärppiä toki tuntui, mutta taisi olla vain kylkiraapaisuja, eikä mitään suutärppejä.

Siirryin aivan pohjoispäähän, siellä pyöri siikoja roskalautassa selvästi ruokaillen ja nyt oli siikarasiakin mukana.

Pohjoispään siikoja tuikkii houkuttelevasti, mutta voin sanoa, että vaikeita veijareita ovat.

Mutta kovin oli vaikeaa, eikä sitten millään meinannut löytyä sopivaa perhoa. Omasta mielestä sain kohtuullisesti tarjoiltua eri perhoja, mutta ei vain tuntunut löytyvän siioille kelpaavaa. Siinä hupeni reilu tunti, kun viimein löytyi perho, joka kiinnosti. Pieni nro 18 koukkuun sidottu simppeli häkiläpinturi, jonka alapuoli oli parturoitu pois.

Sain siihen ensin kolme varovaista tärppiä, kunnes neljänne siian sain tartutettua kiinni. Se ei ollut mikään iso, joten vedin kalaa varoen lähemmäksi haavia. Siikojen tapaan se venkoili ja muljusi koukussa, kunnes aivan haavin reunalla koukku irtosi. Olisi pitänyt olla pidempivartinen haavi matkassa. Se oli tällä kertaa ainoa perhomalli, joka kellui kiinni pintakalvossa ja oli siian silmään hahmon ja koon puolesta sopiva. Tällaista se siian pintaperhostelu toisinaan on.

Nro 18 koukkuun mustalla langalla sidottu muutaman kierroksen häkilä oli herkullinen ainakin siian silmään.

Aika riensi, lähdin eteläpään laavulle muuta porukkaa katsomaan. Matkalla heittelin jokusia kertoja, mutta ilman tulosta. Kaverit olivat saaneet kolme kirreä uistimilla, siis suhteellisen hiljaista heilläkin. Laavun edessä tuikki harvakseltaan jokunen siika ja tarjosin laiturilta pohjoispään ottiperhoa, mutta eipä niille kelvannutkaan. Selkeästi ruokailevaa siikaa en siitä bongannut, ehkä roskaton pinta ja ”pohjoisen” perho oli väärä tarjous näille ”etelä” siioille.

Siikaviikon saldona oli siis vaivaiset kaksi siikaa, nöyränä jatkamme harjoittelua.

Houkuttelva tuikki, helppokos tuo on tuosta ”ottaa” … tai sitten ei.