
Monella vanhan liiton jermulla lienee hieman sirpaleinen kuva foamiperhoista, mutta hyvällä syönnillä ne ovat helppoja käyttää ja yllättävät tehokkaita ottiperhoja.
Lähdin ”hakemaan” ruokakalaa istutuslammelta, mutta eipä se ihan mennyt niin kuin Strömsössä. Lähdin vähän liikaa takki auki ottaen vain yhden pintaperhorasian mukaan. Oletin viilentyneiden ilmojen ja vesien nostaneen kaloja paremmin pintaan.
Pintureilla on mukava kalastaa veneestä, mutta kalat eivät suostuneet kiinnostumaan tarjotuista perhoista, vaan lähinnä pakenivat venettä.
Veneen kierto on tuttu juttu erityisesti valoisan aikaan siioille ja kirjolohille, joiden istutuksesta on pitkä aika. Ne väistävät lähestyvää venettä ja jopa veteen heitettyä perhosiimaa.
Nytkin meni pitkään, ennen kuin pääsin edes ensimmäisen kerran heittämään tuikkiin – eikä se perho kelvannut.
Perho pitäisi saada tarjottua kalalle sillä samalla silmänräpäyksellä, kun kala pyörähtää pinnassa. Jos myöhästyy muutaman sekunnin liikaa, niin kala on useimmiten ehtinyt jo sukeltamaan sen verran tilanteesta pois, että aistii/näkee veteen läpsähtävästä perhosta ja siimasta vaaran. Eikä ota.
Tuikkeja näkyi harvakseltaan siellä täällä ja nekin yksittäisinä. Selkeän useamman tuikin ja ruokailevan kalan löytäminen tuotti tuskaa. Kalat olivat saaneet olla nähtävästi kesäkuun istutuksesta saakka melko rauhassa ja ”tyhmimmät” oli ongittu aikoja sitten pois.
Jäljelle jääneet olivat niitä ronkeleita ja ihanan vaikeita kaloja, joiden saamiseksi saa tehdä pitkään töitä. Lähdin ylimielisesti koko reissuun ja mukana ei ollut tosiaan kuin yksi rasiallinen perhoja – pintureita. Toki ottiperhoja kaikki, mutta jos ei pääse edes heittämään näyttäytyvälle kalalle, niin ei se sokkoheittely nappaa, eikä nosta kalastusfiilistä.
Kyllä pintaperhokalastuksessa tulisi olla selkeä kohde, tuikkiva kala. Kiersin ja kaarsin sekä seurailin lammella näkyneitä tuikkeja. Jos jossakin näkyi useampi tuikki edes samalla suunnalla pienellä aikaa, soutelin sinne väijymään. Odotin mahdollisesti heittoetäisyydellä näkyvää tai heittosektorille saapuvaa kalaa.
Valoisassa oli vaisua ja harkitsin jo useampaan kertaan poislähtöä. Illan hämärtyessä muutama kala alkoi selkeästi hakea ruokaa ja pintaan ilmestyi useampia tuikkeja. En ollut varma mitä ne olivat, melko varovaisia tuikkeja. Oliko siikoja vai kirjolohia?
Muutama kala ui selkeän suoraviivaisesti tuikkien ja oletin ainakin yhden olevan varmasti siika selkäevästä päätellen. Huopailin veneellä hieman sivussa yrittäen heittää pitkillä heitoilla kalojen eteen ruokailulinjalle, mutta ne vaikenivat useimmiten jo ennen ensimmäistä onnistunutta heittoa. Yhtä kalaa pääsin jo melko lähelle, kunnes yksi heitto sitten olikin liikaa ja kala vaikeni. Heitto taisi osua päälle tai ainakin liian lähelle.
Tarkistin perukkeen joka sattuikin olemaan pahasti sykkyrässä. Olikohan jo pitkään ollut? Se oli jo kolmas paha sykkyrä samana iltana. Niin siinä käy, kun yrittää ahnehtia ylipitkällä perukkeella ja turhan pitkiä heittoja. Selvittelin tyvipäästä niin mahdollisimman pitkän pätkän suoraksi, kunnes siima oli pakko pätkäistä sykkyrärusetista poikki. Perukkeeseen jäi vielä sentään metrin kärkiosa, joka sai riittää.
Olin vaihtanut illan aikana useita perhoja ja katselin rasiaan miettien viimeistä perhovalintaa. Perhon tulisi olla niin kalalle kuin itselle hyvin näkyvä, hyvin kelluva ja varma ottiperho. Silmät naulautuivat vanhaan tuttuun Foamiroikkujaan. Se oli näin alkusyksystä ollut monen kalareissun pelastaja.

Foamiroikkujan iso valkoinen siipi erottuu kalastajalle hämärässä kohtuullisesti tummaa vedenpintaa vasten.
Oli jo niin hämärä, että piti laittaa puhelimen lamppu päälle, että näki solmia perhon kiinni. Siinä istuessa ja solmiessa perhoa, huomasin parin kalan pyörivän yllättävän lähellä. Nyt ne eivät enää näyttäneet pelkäävän venettä. Ilta oli riittävästi hämärtynyt ja kalat olivat selvästi ruokailumoodi päällä.

Foamiroikkuja – foami kelluttaa ja perhorunko roikkuu pinnan alla, se näkyy ravintoa etsivälle kalalle kauas myös sivusuuntaan.
Yksi kala pyörähti jopa melkein airon päästä, mutta siima siinä hötäkässä oli saappaan ja jopa veneentapin takaa kiertyneenä, enkä sitten kyennytkään tarjoamaan loistoetäisyydellä uineelle kalalle perhoa. Se perus…
Lähdin varovasti huopailemaan heittäen perhon valmiiksi sopivan pitkälle siimalle, josta sen saattoi nopeasti nostaa ja heittää haluttuun suuntaan.
Seurasin yhtä etääntyvän kalan tuikkimista, kunnes huomasin rannan hämystä lähestyvän tuikkirivin. Pieniä tuikkeja, saattoi olla siika. Kympin Foamiroikkuja ei ollut paras mahdollinen tarjous, mutta muutaman valeheiton jälkeen tarjosin perhoa vastaantulijalle. Valkoinen täppä näkyi tummalla pinnalla – sehän otti!

Foamiroikkuja erottuu kalalle hyvin vaaleaa taivasta vasten ja perhossa on todistetusti kalankin silmään sopivan ötökkämäinen olemus.
Samassa vapa vääntyi ja tunsin heti, että kirrehän se siellä. Aikansa temuttuaan kohtuullisen lähellä kala väsyi ja tuli haaviin yllättävän helposti. Tunsin suurta mielihyvää, Foamiroikkuja oli pelastanut kalanhakureissun. Perho oli syvällä nielussa, joten kala oli ottanut perhon syödäkseen.
Ei ole ensimmäinen kerta, kun Foamiroikkuja on syvällä nielussa. Joskus perho on niin syvällä, että hyvä ettei koukunkärki pilkota peräreiästä.
Olin jo poislähdössä, kun 10 metrin päästä lähestyi taas kala poikkeuksellisen terävin tuikein. Tuumasin, että tuollainen molskaaminen saa luvan loppua – nopeasti heitto eteen ja samassa kala haukkasi kovalla rouhaisulla perhon. Ja sitten mentiin.
Tämä kala olikin kuin eri planeetalta, vanha Sharpen kela parkui kuin viimeistä päivää ja saman firman bambukeppi notkui nöyrästi tosi syvään imien kirren voimia.
Kirre veti useamman kerran reippaasti siimaa, mutta vähä vähältä syöksyt lyhenivät kalan kiertäessä ja kaartaessa veneen ympärillä. Lopuksi se vielä yritti vetää pohjaan, mutta nousi lopulta kuin korkki pintaan ja haaviin. Olipa reipas kirre, vaikka ei kovin paljoa päälle kilon painanutkaan.
Tälläkin Foamiroikkuja oli kiduksissa saakka. Otin pihdeillä perhon pois, pätkäsin perukkeen ja sujautin perhon takaisin rasiaan. Tämä riitti.
Rannassa avasin kalat. Ensimmäisellä kalalla oli valolla katsoen vihreitä lehdenpalasia ja jonkin verran pientä kaksisiipisten silppua + jokunen matomainen toukka + muutama kirva ja oksanpätkä suolessa, jotka olivat tunnistettavissa. Eipä se kala ollut mitenkään paljoa syönyt.
Toinen voimakkaampi kala oli yllättäen lähes tyhjä ja sisässä oli vain hyvin vähän selkeästi erottuvia kaksisiipisten jäänteitä, eikä oikeastaan mitään muuta. Ehkä tämä oli paastonnut jonkin aikaa ja heräsi nyt säiden muuttuessa ruokailemaan.
Oman käsityksen mukaan tuo Foamiroikkuja erottuu kalalle hyvin myös sivusuuntaan ja perho ”hakee” kaloja paremmin ja kauempaan, kun kalat ovat aktiivisesti etsimässä ruokaa. Ja kun on kunnon nälkä, niin kala haukkaa perhon kerrasta nieluun saakka, sen nuo kaksi kirreä todistivat. Huonolla syönnillä foamiperho ei ehkä aina toimi ja joku muu perhotyyppi voisi olla kriittisen kalan silmälle luonnollisempi ja ottavampi, mutta nyt foamiperhon valinta osuin napiin.
Onnistunut reissu ja perhovalinta ovat usein pienestä kiinni. Nytkin olin jo useampaan kertaan ”lähtötelineissä”, mutta jäin kuitenkin katsomaan, josko sittenkin kala pintautuisi. Siimasotku toi perhonvaihdon ajankohtaiseksi ja vanha tuttu ottiperho osui silmään. Eikä se pettänyt tälläkään kertaa.
Keräsin kimpsut ja kampsut ja lähdin kotimatkalle. Siinä kotiin ajellessa hymyssä suin ajattelin, että on se vaan kova peli tuo Foamiroikkuja.
Jos kiinnostus perhoon heräsi, niin Foamiroikkuja on ollut Erä-lehdessä jo numerossa 7/1994 ja se löytyy myös sidontaohjeineen kirjasta Suuri suomalainen perhokalastuskirja.