Tätäkin perhoa tuli tarjottua.

Helteet viileni ainakin hetkellisesti, joten päätin lähteä katsomaan  Yläisen-Torisevan tilannetta. Joskus ilman nopea viileneminen on nostanut siellä kalat ruokailemaan pintaan. Nähtävästi viileä pintavesi saa kalat virkistymään ja tutkailemaan, josko pinnassa olisi syötävää.

Järvessä on kyllä kalaa, eikä syvässä kalliorepeämässä tarvitse ensimmäisenä pelätä, ettei kaloille olisi syvemmällä riittävän viileää vettä.

Oli aivan odotettua, ettei illasta 10 pintaan näkynyt vielä mainittavaa pintaelämää, päivällä mittari on kuitenkin näyttänyt parinkympin lämpöä. Seisoin hetken rantakalliolla ja seurasin tilannetta – tosi hiljaiselta näytti.

Jonkun ajan päästä näin pinnassa sentään yhden tuikin, joten päätin kasata vavan. Pintakäynti oli heittoetäisyydellä, muttei yrityksistä huolimatta mitään elon merkkiä perhoon, eikä muutenkaan näkynyt. Oikeastaan en edes odottanut.

Pohjoispään parkkipaikan rantakalliolta saa hyvän yleisnäkymän kalojen vireystilanteesta = kuvaushetkellä tuikkitilanne oli pyöreä nolla.

Tuikin jälkeen olikin pitkään hiljaisempaa. Lähinnä katselin ja ihailin luontoa. Mustikoita on ihan kivasti ja joku hyttynenkin oli herännyt inisemään korvan juureen, mutta onneksi vain muutama. Niitä on riittänyt aikaisemmin riesaksi saakka.

Heittäminen tuntui tosi mukavalta, mutta kohteet puuttuivat. Ehkä uppokalustolla ja painavilla perhoilla olisi voinut saada tapahtumia, mutta sellainen ei ainakaan nyt kiinnostanut. Jos kalaa ei löydy pintasiimalla pinnasta tai sen tuntumasta, niin saa olla.

Pintakalastus ja pinnasta bongattu kala on niin paljon mielekkäämpi kohde, että sen saamiseksi koukkuun on kiva tehdä kunnolla töitä. Toki siinä vetää hankalissa oloissa usein munat pataan, mutta mitä sitten. Se on vain kalastusta.

Kukin saa nostaa tai laskea sen kalastusriman itselleen niin korkealle tai matalalle kuin haluaa, nyt oli haasteen aika. Joskus vaan haluaan reilusti haastetta, toisinaan helppoa saalista, kalastelu fiiliksen mukaan on hienoa.

Eteläpäässä hieman tuuli väreilytti pintaa, mutta muuta ei sitten pinnassa näkynytkään.

Lähdin kiertelemään ja katselemaan. Eteläpäässä tuuli jonkin verran, mutta hiljaista oli sielläkin. Kun palailin, huussin vaiheilla näkyi rantalumpeikon edessä isompi tuikki. Yritin siinä pitkään ja hartaasti, mutta ilman tapahtumia.

Puolivälin lumpeikon laidassa on usein aktiivisia kaloja, nytkin näkyi sentään yksi tuikki.

Palailin parkkipaikan kalliolle ja aloin ynnäämään noin tunnin pyörähdystä. Saldona oli kaksi havaittua tuikkia + mukavasti mustikoita. Rantapenkan risuja voisi leikellä oksasaksilla muutamista kohdista pois, ettei siima jäisi niihin rullausheitoissa kiinni. Jos muistan, niin otan seuraavalla kerralla mukaan.

Olin jo lopettelemassa, kun kuin taikaiskusta näkyi pieni tuikki, toinen, kolmas – ohhoh. Siiat heräsivät, katsoin saman tien kelloa. Se oli varttia vaille 11. Nyt molahti kirjolohi, toinenkin. Kuollut meri heräsi. Tämähän vaikutti mielenkiintoiselta, piti vain vaihtaa pienempi perho, joka voisi kelvata myös siioille.

Vaihdoin nro 16 kokoisen pintakalvossa tai hieman sen alla lilluvan sääskiperhon siimaan. Olipa se perukesiiman osuminen koukunsilmään tuskallista nyhräämistä. Pienempää perhoa en hämärissä olisi kyennyt edes solmimaan siimaan, näkeminen oli hämärässä aivan lopussa. Äkkiä perhoa veteen, mutta pian tuo siikojen lupaava tuikkiryysis himmeni.

Tuikkeja toki näkyi harvakseltaan siellä täällä, mutta keskityin kalastamaan yhtä tiettyä heittosektoria, jossa havaitsin kirjolohen tuikin peräti kahdesti.  Ehkä tuo kala möllöttää siinä lähistöllä ja posauttaa kiinni, jos sattuu sille päälle.

Näillä keleillä kalat osaavat olla todella kranttuja. Heitto sinne sektoriin niin pitkälle kuin vain mahdollista ja jonkin aikaa odottelua. Siiman läpsähdys veteen yleensä saa aran kalan entistä varovaisemmaksi. Aktiivisesti ruokaileva kala on eri juttu.

Hitaasti nyhräten otin siimaa sisään ja hetken päästä uusi heitto … ja uudestaan siimaa sisään. Tummaa vettä vasten ei erota kunnolla peruketta, joten heitin välillä sivulle, jossa taivaan peilausta vasten näin oliko peruke suorassa. No eipä ollut. Hetken jo ajattelin, että se oli sitten tässä, mutta perukesykkyrä aukesi sittenkin.

Heitto peiliin – taivaan peilauksesta voi erottamaan onko peruke  suorassa vai sykkyrällä.

Uutta heittoa tutulle heittosektorille ja hidasta siiman sisään ottoa. Samalla näin kun sivulta tuli vana ja kirre mosautti kiinni. Tunsin selvän tärpin, mutta kala ei iskenytkään perhoon – se oli puolisen metriä kauempana.  Nostin perhon ja katsoin – ahaa kirre iski perukesolmuun.

Siinäpä se, illan ottipeli – perukesolmu.

Olin jatkanut peruketta solmulla ja kala iski solmuun, eikä kerta ole ensimmäinen. Toisinaan mm. siiat ja joskus ahvenet yrittävätt puraista solmua. Kyllä kaloilla vaan on hyvä näkö, kun pikkuruinen solmumöykky saa sen iltahämärissä iskemään.

Jälleen munat pataan, mutta nyt tuli sentään koukuton tärppi. Pitääköhän alkaa sitomaan solmuihin koukku, niin nämä solmutärpit jäisivät kiinni.