Niin lähellä – ”puoliksi haavissa”, mutta kuitenkin kovan työn takana

Länsi-Suomen koskivedet ovat kuivana kuin näkkileipäpaketti, mutta monin paikoin idässä ja pohjoisessa tilanne on ollut liki normaali. Vesistöjen virtaamia on helppo seurata alueittain vesistöjen virtaamat kartasta ja valiten sieltä tuttuja reittejä – virtaamakäyrät ovat helppoja tulkita ja niistä näkee myös vertailla eri vuosien virtaamatietoja – kalastajille oivallista vertailutietoa.

Täällä lännessä Suomenselällä on ollut lohdutonta katsella omia kotikoskia, kun vettä ei kerta kaikkiaan ole ollut normaaliin tapaan vaan esimerkiksi Kotalan koskien virtaamakäppyrä Kitusjärven luusuassa on piirtänyt viivaa yli 100 vuoden tilastolle koko kesän jopa ennätysalhaisin lukemin. Tilasto näytää myös raadollisesti sen, että keskiarvon mukainen virtaama pitäisi olla elokuussa kolmen kuution luokkaa. Vuosikymmenten aikana tehdyt metsäojitukset, erilaisten kosteikkojen sekä turvetyömaiden ojitukset ovat aiheuttaneet luonnon vesitaloudelle kuivatusilmiön. Kevään sulamisvedet holahtavat kerralla pois, eikä maa pidätä enää entiseen tapaan vettä ja anna sitä tasaisesti pitkin kesää.  Kosket ja virtavedet kuivuvat, virtaukset pienenevät myös järvissä ja edesauttaa myös lämpenemistä ja rehevöitymistä.

Niin myös nyt tänä kesänä, helteillä vesi lämpeni kohtuuttomasti. Netistä löytyy toki myös samaisen Kitusjärven virtaamapisteen lämpötila – valtakunnallinen vesistöjen pintaveden lämpötila, josta näkyy pivittäin päivittyvä lämpötilatieto. Tämä tiedoksi Kotalan koskille reissua suunnitteleville. Ja näillä Kitusjärven tiedoilla voi arvioida myös vesireitin ylempien koskien, Reinikan ja Pihlaisten tilaa – latvoilla vettä ei ole sitäkään vähää ja lämpötila lienee suuntaa antavasti samaa tasoa kuin Kitusjärven pintalämpötila. Jos miettii järkevää virtaamaa, niin Kotalan koskilla vettä saisi virrata olla yli kuution, mieluummin yli kaksi.

Kotalan koskien virtaama elokuun 2020 lopulla on ollut huolestuttavan alhainen.

Samoin Herraskosken virtaama on ollut lohduttoman alhainen. Vettä ei ole liiemmin ollut ja kalastus on ollut käytännössä säyneiden pyyntiä. Onneksi niitä on ollut hyvin ja isoja. Koskirauhoitus alkaa viikon päästä ja kyllä vielä kerran pitää Herrasella poiketa säyneperhoja ja kalustoa testaamassa.

Herraskosken vesimäärä on ollut elokuussa Kotalan koskia runsaampi, mutta sanalla sanoen senkin virtaama on surkea.

Kosket tosin ovat saaneet olla melko rauhassa ja olen jo heinäkuun lopusta käynyt istarijärvillä katselemassa ja kalastelemassa – useimmiten Yläisellä Torisevalla. Saaliina on ollut tietenkin jokusia kaloja, mutta kyllä siellä on nyt viime päivinä näkynyt sieniä ja marjoja. Vattuja ja mustikoita on ollut runsaasti vähän joka puolella riittävän kosteilla paikoilla ja puolukat ovat kypsymässä.

Kuivuus on myös pitänyt itikat vähissä, ihan T-paidassa ilman piston pistoa on pärjätty useampana iltana.

Käytännössä päivät ovat olleet turhan kirkkaita, eikä kaloja ole pahemmin näkynyt pinnassa, mutta illasta auringon laskiessa ja hämärtyessä kalat ovat aktivoituneet. Pintaelämä on ollut aivan sinne pimeään saakka aika ajoin hyvää.

Kaloja ja niiden ruokailua on saanut seurata ihan lähituntumasta. Kun ruokakala on ollut jo ylhäällä, niin kalat ovat saaneet uida ja ruokailla rauhassa, niitä muutamia on ollut hauska seurata ja kuvata.

 

Mitään upposiimoja ja raskasta kalustoa ei ole tarvittu. Pintaperho ja näkyville ja ruokaileville kaloille on saanut tarjota perhoa – siioille ja kirjolohille. Eikä se, että kala on tuikkinut ja ottanut pinnasta ole ollut aina mitään heitto ja vainaa touhua. Kalat osaavat olla ronkeleitakin ja ohittaa kylmän viileästi hienojakin perhosidoksia, joiden takana on istuttu pitkä sidontarupeama.

Hetken heittoharjoittelua kunnes perho osui siian ruokailureitille.

Tässä viikolla 34 kävin muutamaan kertaan kokeilemassa, josko tulevan syyskuun Erälehden perho kelpaisi ja kelpasihan se antaen siikoja sekä kirrejä. Elokuun loppu ja syyskuu on usein erittäin hyvää aikaa istutusjärvillä – suosittelen lämpimästi. Kosket menevät muutenkin kiinni syyskuussa, joten suunnan voi ottaa istarijärville. Toki tavalliset järvikalatkin ovat syksyisin otillaan, mutta jalokaloja haikaileville istarilammet ovat hyviä kohteita.

Vedet viilenee ja kevätkutuiset kirjolohet tankkaavat talveksi – ne ovat syöntipäällä. Luonto myös elää vuodenaikojen mukaan, hyönteismaailman ”alasajo” on jo alkanut. Kaiken kokoisia ja näköisiä pörriäisiä putoilee veteen, joita sitten kalat napsivat pinnasta.

Syksyllä pintaa kulkeutuu ja putoilee monenlaista lentävää ja maahyönteistä kirvoista ja kärpäsistä lähtien – kalojen ruokapöytä on katettu.

Osa kaloista voi olla erikoistunut johonkin tiettyyn, kuten lumpeen siemeniin. Yhden erittäin vaikean ja haasteellisen kirjolohen tässä viikolla onnistuin saamaan, jolle ei tuntunut kelpaavan yhtikäs mikään. Kala kiersi ja kaarsi pinnassa noukkien jotain suhteellisen pieneltä alueelta läheltä rantaa. Sille ylti kyllä heittämään ja tarjoamaan helposti, mutta kala ei vaan tuntunut huolivan mitään. Aavistin mitä kala söi – lumpeen siemeniä, tilanne on toistunut monena syksynä.

Syksyinen ”tuikkiva” istarilammen pinta houkuttaa kokeilemaan pintaperhoja. Edessä ruokailee siika, kaukana taustalla lienee muutama kirre.

Kaivelin tovin rasiaa ja lopulta löysin yhden vihreän Lumpeen sinkkusiemen perhon. Tarinaa perhosta oli Erässä 10/2014 ja sidon sen usein useimmiten nro 18–20 koukkuun.  Nyt perho oli normaalia isommassa eli #16 koukussa – mutta se ei kelvannut.  Olikohan perho liian iso?

Kala oli häiriintynyt, kun havaitsi minut rantapenkalla pompottamassa siemenperhoa pinnassa. Sen syönti hiljentyi ja olin siirtynyt laiturille sekä vaihtanut tulevan syyskuun perhon siimaan, kun se alkoi uudelleen aktiivisen syönnin. Mutta laiturilta sai heittää pitkällä heitolla ja välissä oli vielä järveen kaatunut puu risuineen lisäämässä vaikeusastetta.

Odottelin ja seurasin kalaa, että se tulossa toivomaani kohtaan jonne heittäisin perhon. Viimein se saapui, mutta pitkä heitto ei aivan osunut. Vedin sen nopeasti pois ja heitin uudelleen. Nyt osui paremmin, mutta ehkä aavistuksen liian rantaan – kala oli reilun metrin keskemmällä. Nyppäsin pari terävää lyhyttä vetoa ja kala huomasikin liikkeet ja säntäsi perhon ääreen, mutta vain seurasi ja seurasi tekemiäni lyhyitä nyppäyksiä, mutta ei ottanut. Vedin vielä yhden pidemmän vetäisyn ja jätin perhon odottamaan, kului pieni, mutta pitkältä tuntuva tovi, kunnes kala haukkasi perhoon. Vedin heti kalan pintaan ja ulospäin rannasta minkä vain laiturilta saatoin, sillä ranta oli täynnä kaatuneen puun risuja. Yksi sukellus ja kala olisi menetetty. Sain kuin sainkin kalan väljemmille vesille ja melko pian haaviin.

Vaikea kala on monelle kalastajalle mieluinen haaste ja mieli on hyvä, kun kalan lopulta onnistuu huijaamaan ja saamaan haaviin saakka. Se lienee sitä alkukantaista saalistusvietin mielihyvää.

Totta kai kala piti avata ja vielä varmistaa mitä se oli syönyt. Olihan se selvä, että kala oli vatsa piukeana alusta loppuun lumpeen siemeniä. Kyllä niistäkin kalan vatsa täyttyy, mutta siemenet eivät sula, joten ravinnon saanti niistä on kyseenalaista.  Se nyt on ainakin selvä, että lumpeilla on aika hyvä levittäytymisstrategia – antaa kalojen siirtää siemenet paikasta toiseen.

Ryynimakkaraa? Ei vaan lumpeen siemeniä ja suoli on sitä samaa”siemenpuuroa” täynnä, tummana aina kuvan vasempaan yläkulmaan saakka ja kurkkuun saakka. Satoja siemeniä.