1990-luvun perhokalustoa, siima, peruke ja perho nyt ovat uudempia.

Katselin aamusta ulos ja päätin lähteä kalalle. Kesän ajatuksena on ollut kalastella vanhahtavan tyylin vehkeillä, vähintään 1900-luvun lopun kela/vapa kalustolla. Kurkistin normaalia syvemmälle ”vapakomeroon”, että minkäs vavan sitä tällä kertaa ottaisi matkaan. Silmät osuivat pitkään Orviksen mustaan vapaputkeen, mikähän sielläkin olikaan?

Putken etikettiin oli painettu ”Spring Creek” – ai jaa minulla oli sellainenkin. En muistanutkaan omistavani moista Orviksen klassikkovapaa. Aikoinaan se oli taimenkoskilla kovan luokan yleisvapa ja päätynyt ilmeisesti joskus 1990-luvulla meikäläiselle. Se on #5 vapa ja 9’3” pitkä, varmasti vielä nykyäänkin soiva peli, joka ei häpeä pätkääkään nykypäivän uutuuksien rinnalla. Sehän piti ottaa esille ja ulkoiluttaa.

Koskikalastus vaihtui järveen         

Tarkoitus oli piipahtaa Kotalan koskilla päiväkierroksella, mutta katsoin nettitietoa vesistöjen lämpötiloista ja siellä Kitusjärven lämpötila huiteli 21 asteessa. Lämpötila pomppii siellä nopeasti etenkin ylös. Päätin jättää kosket rauhaan ja lähteä Yläiselle Torisevalle tutkailemaan järven kalatilannetta. Ulkoiluttamaan Orviksen vapaa ja hoitamaan samalla valvontaa. Eikä ruokakalakaan olisi pahitteeksi.

Ympäristökeskuksen sivuilta kaapattu kuva vesistöjen pintalämpötiloista 22.7.2020.

Parkkipaikalle päästyäni juttelin erään sattumoisin paikalle pysähtyneen matkalaisen kanssa, joka puheiden perusteella kalasteli ymmärtääkseni verkoilla Oulujoen terminaalialueella, ainakin tiesi siitä. Hän kertoi siellä olevan nyt runsaasti lohia, niin eväleikattuja kuin evällisiä. Toivoi, että niille olisi oikeasti myös kutupaikkoja Oulujoessa, mutta arvioi tilanteen alapään portaasta huolimatta olevan lohduttoman huono.

Samalla kurvasi yksi tuttu poikansa ja kasattavien tikapuiden kanssa paikalle. Viehe oli edellisenä iltana lentänyt vastapuolen puuhun ja siima katkennut – ottiviehe piti pelastaa. Illan saldona muuten oli kuulemma ollut muutama tosi ison karkuutus ja kilon kirre mukaan otettavana. Ainahan ne isot karkaavat.

Pitää kyllä nostaa hattua, että vaivautuu tikapuiden kanssa vieheitä pelastamaan – ainoa vaan, että juuri se pelastettava ottiviehe oli upoavaa mallia ja molskahti veteen.

Ottiviehe tosin piti saada pelastettua. Seurasin tilannetta vastapuolelta kun sieltä se ottiviehe putosi – plop – oli uppoavaa mallia eli se meni. Jonkun toisen heittämä viehe molahti myös järven puolelle, mutta yksi jigi sentään tuli saaliiksi, ettei nyt ihan hukkareissu ollut se tikapuiden kuskaus. Siinä olisi pitänyt olla haavi alla, niin ottiviehe olisi kenties pudonnut haaviin ja tullut pelastettua.

Luvaton kalastaja          

Rantaan päästyäni tarkistin erään kalastajan lupatilanteen, joka ei ollut ajan tasalla. Kaveri hankki kyllä heti luvan, mutta sitten huomasin, ettei virvelikalustokaan ollut lupaehtojen mukainen – heittokohon jatkeena oleva mato-onki ei ole Torisevalla sallittu. Annoin kalastajalle omasta perhorasiasta pari painopäistä liitsiä sekä vinkkejä niiden käyttöön.

Toivon mukaan kalastaja pääsi harrastamaan hyvin mielin oikean kalastusluvan ja luvallisen vieheen kera. Ehkä tällä kertaa hyväntahtoinen apu auttaa seuraavalla kerralla hankkimaan luvan ja selvittämään sallitut pyydöt ennen kalastusta.

On se vaan kumma, kun se luvan hankkiminen on niin työlästä ja vaikeaa. Yläinen Toriseva on tosin vilkkaan tien varrella, johon on helppo piipahtaa ja kenties houkuttaa kokeilemaan luvatta, mutta valvontaa on ja poliisikin käy tosinaan tarkastamassa lupia. Silloin luvatta kalastus ei ehkä menekään ilman sakkoja ja pelkällä luvanostolla läpi.

Onhan tuo maisema komea ja jos siinä vielä sattuu kala tai pari pyörähtämään pinnassa, niin helposti siinä saalistusvietti herää oli lupaa tai ei. Kuitenkin Toriseva vaatii asianmukaiset luvat ja järveä myös valvotaan.

Päiväkalat syvällä

Valvontarutiinien jälkeen kasasin varmastikin yli 20 vuotta nurkassa odottaneen Orviksen ja avasin perholaatikon. Katselin tovin järveä, mutta vain muutama satunnainen pyörähdys osui silmiin – kalat eivät olleet pinta-aktiivisia. Sää oli pilvisyydestä huolimatta melko kirkasta ja kohtuullisen lämmin, joten oli varsin selvää, ettei päivällä kalat olekaan kovin pinta-aktiivisia. Todennäköisesti syvemmältä ruoppaamalla voisi saada tapahtumia.

Lämpötila pinnassa oli 19 asetetta eli kalastajalle uimalämpötila, muttei oikein hyvä lohikaloille.

Päätin valita jonkun vanhan kirreperhon alkuun. Hetken päästä solmin siimaan oranssin Kuulapääleechin. Olihan se niitä viime vuosituhannen lopun istarijärvien ottiperhoja, mutta se sai siirtyä hetken päästä takaisin rasiaan ilman tapahtumia.  Kokeilin paria muutakin liitsiväriä, mutta se metrin parin uittosyvyys ei riittänyt. Olisi pitänyt olla upposiima tai reippaasti pidempi peruke, jolla olisi voinut upottaa helpommin perhoa reilusti syvemmälle.

Kevyen siiman edut ja haitat

Hyvältähän tuo Spring Creek tuntui heittää ja rullata pitkästä aikaa. Sillä pärjää varmasti niin koskilla kuin järvillä kalastustyylistä riippumatta.

Nelosen pintasiima nyt ei ollut sopivin mahdollinen vapaan eikä hetkeen, mutta kyllä silläkin heitti. Käytän usein järvillä alipainoista pintasiimaa, joka ei läiskähdä ja pelota pinta-aktiivisia kaloja raskaampien siimojen lailla. Tosin nyt puuskainen tuuli häiritsi ja vastatuuleen heitettäessä/rullattaessa siima perukkeineen oli turhan kevyt.

Päätin seuraavaksi kalastaa rantapenkkoja ja vaihdoin Killeprinssin (Erä 13/2014) siimaan. Syvissä rannoissa kiertää toisinaan aktiivisia kaloja päivystämässä. Kuulapäisessä perhossa oli sopivasti painoa rantapenkkaan ja kirren sieluun osuvat ärsyvärit, mutta ahkerasta kampaamisesta huolimatta saldona oli pelkkiä ahventärppejä. Yksi raitapaita kävi käsissä saakka.

Killeprinssi on Torisevalla kovan luokan ottiperho, mutta tällä kertaa se kiinnosti vain ahvenia.

Seurasin koko ajan myös pintakäyntejä, joita oli muutamia satunnaisia siellä täällä, kunnes eteläpään laiturin edustalla kala pyörähti useamman kerran samoilla paikoilla. Se oli tuttu alue, jossa useimmiten näkyykin pyörähdyksiä ja siitä olen myös saanut aikojen saatossa monta tapahtumaa.

En tiedä mikä kumma siinä alueessa kaloja kiehtoo, mutta siinä niitä vaan on. Ainoa vaan, että alue on aivan heittosektorin ulkolaidalla, että kovinkaan moni heitto ei onnistu hyvistä yrityksistä huolimatta aivan niin etäälle. Siis täysin normaali tilanne, kalathan ovat aina sen muutaman metri heittokyvyn ulkopuolella – niin hyvän ja huonon heittäjän.

Onnistuin ehkä kerran pari saamaan Killeprinssin tarpeeksi pitkälle, mutta ilman tulosta. Yksi kala toisaalla kallion alla ponkaisi ilmaankin, kaiketi tavoitellen jotain lentävää hyönteistä.

Tuuli puhalsi eteläpäässä enemmän ja vähemmän puuskissa, jossa myös muutamia kaloja näyttäytyi ötököitä tavoitellen.

Iso pintaperho siimaan

Hypyn nähtyäni, päätin vaihtaa ison pintaperhon, ns. ”Lakanalepakon”, josta mahdollisesti joskus myöhemmin tarinaa. Se on osuva perho pintaan pudonneen ison perhosen, vaaksiaisen yms. reilumman kokoisen hyönteisen jäljittelyssä.

Vastatuuli vaan kiusasi välillä pahasti ja sain vain muutaman heiton lähellekään minne piti. Kuitenkin yhden kerran juuri, kun olin aloittamassa vetoa uuteen heittoon, kala ampaisi vesi kuohahtaen perhon perään. Käsky kädelle oli jo annettu ja se tilaisuus meni siinä. Kalaa ei enää näkynyt.

Autolle palatessa heittelin vielä muutamassa kohdassa. Keskilaiturilta näin yhden kalan komean ilmaloikan. Se oli sitten siinä ajattelin, tyhjä reissu – munat pataan.

Keskivaiheen tervalepän oksien alunen on usein kalan paikka, ei tällä kertaa.

Istuttuani autoon mieleni kääntyi, jospa vielä kokeilisin ja kurvasin eteläpään parkkiin. Kasasin vavan uudelleen sama Lakanalepakko siimassa ja marssin polkua pitkin rantaan. Tällä kertaa tosin eri laiturille.

Tärkkäsin perhoa kellunta-aineella, joka oli ehtinyt jo hieman kuivahtaa. Pintakäyntejä ei näkynyt pienoisessa aallokossa, mutta vanhasta muistista heitin alueelle, josta siitäkin olin joskus aiemmin saanut jonkun tapahtuman.

Skatertyyliin tuulella

Vedin perhoa, kuin koski-skateria konsanaan tuulen mukana pinnassa, kun roiskahti ja perhoa vietiin. Olipa säkä, ensimmäisellä heitolla kala kiinni ja todella virkeä. Annoin sen mellastaa kauempana laiturista ja rannasta. Rantapenkan ronttoihin ja juuriin kalaa ei pidä päästää.

Samalla oikaisin selästä taittohaavia esiin ja kasaan. Kerrankin haavi aukesi moitteetta ilman vastustusta, jota se ei yleensä tee. Olikohan tähdet tällä kertaa kohdallaan ja saan kalankin?

Kalassa tuntui olevan voimaa kuin pienessä kylässä, mutta sain sen lopulta helposti pitkävartisella haavilla ylös. Voimiinsa nähden yllättävän pieni, vajaan kilon, mutta oiva ruokakala kuitenkin. Nopsaan otin kuvan, suolistin kalan ja lähdin hyvin mielin kotiin. Se riitti.

Yksi heitto ja yksi kala, siitäkös tukkoisen päivän mieli kirkastui.

Koko päivä näytti alkuun surkealta ja täysin tyhjältä, kunnes joku kumma tunneoikku sai kotiinlähdön kynnyksellä kurvaamaan toiseen päähän järveä ja noukkimaan yhdellä ainoalla heitolla ruokakalan. Toisinaan kalastus on tuloksetonta ja vaikeaa – toisinaan naurettavan helppoa, mutta sellaistahan se kalastus on ja pitääkin olla.

Nyt säiden hiemen viilentyessä Torisevalla on odotettavissa parempaa kalastusta, 19 astetta ei ole paha ja lauantaina Jaakko heittää kylmän kiven. Ainakin Torisevalla on maisemat kohdallaan ja kalaahan järvessä on. Kun vaan luvat ja säännöt on kunnossa (tahnapallot ja mato-onki ei kuulu sallittuihin vieheisiin) niin kireitä siimoja!