Syksyn ruska on ollut upeaa katseltavaa.

Tämän vuoden syksy on ollut istustusjärvillä kalastuksellisesti erilainen. Tavallisesti syyskuu ja lokakuun alkukin ovat vielä olleet vähintään hyvää aikaa. Kala on liikkunut, syönyt aktiivisesti pinnasta ja iskenyt hyvin myös pinnan tuntumassa tarjottuihin perhoihin.

Nyt sää on oikeastaan ollut syyskuusta lähtien koleaa ja sateista – erilaista, eivätkä kalat ole olleet järin innokkaita iskemään pintaperhoihin. Syyskausi on ollut vaikeaa ja haasteellista, mutta sehän on sopinut hyvin.

Yksi perho riittää

Heikohko purenta ei ole tarkoittanut, että minun olisi pitänyt ryhtyä poikkeamaan omasta periaatteesta kalastaa pintasiimalla ja vain yhdellä perholla perukkeessa.

Tiedän, että erilaisin upposiimoin ja kalustoin sekä useamman perhon litkoilla saisi paljon helpommin naarattua tapahtumia. Nytkin olisi oivallista Paino-Leechien, Booby- ja Blop -perhojen aikaa. Mutta siinä pintasiiman ja yhden perhon haasteellisuudessa onkin se oman kalastuksen juju ja intohimo.

Pakkasruskaa 

Liikettä pinnassa, joku kala siellä saa väreitä aikaan

Poikkesin lokakuun alussa jälleen kerran tutulla Torisevan istutusjärvellä. Sää oli kolea, pilvinen ja lähes peilityyni. Hieman silloin tällöin ilmaantui pintavärettä etelän puoleen, kun pieni pohjoisen puolen puhuri sai otteen pintakalvosta.  Muutama kalakin näkyi harvakseltaan siellä täällä eli jonkin verran oli pinta-aktiivisuutta – laimeaa, mutta kuitenkin.

Ilmassa näkyi hieman hyönteisiä, enimmäkseen pieniä sääsken sukuisia, mutta myös muutama selvemmin erottuva yökkönen tai vesiperhonen.

Pakkasyöt olivat maalanneet komean ruskan rantapuiden lehtiin. Tänä syksynä ruska on ollut poikkeuksellisen komeaa katseltavaa.

Lehtiä oli pudonnut, mutta pahimmat roskalautat olivat vielä edessäpäin, lokakuun puolivälin maissa.

Luvat kunnossa

Muita ei ollut kalassa ja itse asiassa ihmeen vähän kalastajia on näkynyt muutenkin tänä syksynä. Olen myös seuran luvanvalvoja, eikä kovin montaa lupaa ole tarvinnut tarkistaa ja ne kaikki ovat olleet kunnossa.

Poliisikin on muutaman kerran käynyt kesän aikana tarkistamassa Virtain kalastuskohteilla kalastuslupia ja kaiketi kirjoittanut sakkoja niille, joilla luvat eivät ole olleet kunnossa. Harvemmin virkavalta on aiemmin vaivautunut lupia kyselemään, mutta alueen poliisi on lisännyt valvontaa niin metsästykseen kuin kalastukseenkin.  Hyvä niin.

Kyttäämistä ja perässä juoksua

Tuikit ovat aina merkki kalasta ja tuikin näkeminen saa ajatukset liikkeelle. Siinä se kala nyt on, kykeneekö sinne asti heittämään ja keksi sille sitten perho mihin se ottaa?

Lehdenlähdön aikaan kalat käyvät katsomassa pintaan pudonneita lehtiä ja roskia, josko siellä olisi tipahtanut mukana syötävää. Sileän pinnan yksittäiset roskat ja paksumman roskalautan reunat ohjaavat kalojen liikkeitä.

Pohjoispäässä on usein pientä liikettä pinnassa, eikä sitä ole aina helppo havaita. Isommat mulaukset toki näkyvät.

Torisevan kalat liikkuvat ja päivystävät usein myös rantapenkan suuntaisesti, odottavat rantapuista putoavia herkkupaloja. Lehtiluteita, kirvoja, koppakuoriaisia, muurahaisia, kärpäsiä jne. ötököitä. Pitää vain bongata aktiivinen ja päivystävä kala, päästä tarjoamaan sille perhoa.

Yhden perhon ja paikallistetun kalan huijaaminen ei aina ole helppoa. Tänä syksynä se on vaatinut useimmiten perhonvaihtoja, kyttäämistä ja aktiivisten kalojen sekä tuikkien perässä juoksua.

Kelpaako vai ei

Seuraan pohjoispään kalliolla tilannetta, harvakseltaan pintovat kalat näyttäisivät napsivan jotain pientä pintakalvon alta. Solmin pintakalvossa kelluvan foamibuzzerin siimaan, se kelpaa yleensä niin kirrelle kuin siialle.

Pääsen heittämään tuikkivalle pienehkölle siialle, joka kyllä ajelee kylmän viileästi tarjoukseni ohi. Pääsen tarjoamaan samalle kalalle useampaan otteeseen, mutta ei ota. Paksu 0,20 mm kirreperuke lienee liian paksu, mutta en vaivaudu vaihtamaan ohuempaan. Kalliokuusen kohdalla näkyy kirjolohen mulaus, siirryn sinne.

Selvääkin selvempi kirjolohen tuikki laavun edustalla.

Odotan, mutta on hiljaista. Rullaan perhon kellumaan suurin piirtein paikkaan, missä näin tuikin. Nyppään hetken odottelun jälkeen siimaa sen verran, että perho värähtää. Näkyy, kun aalto lähtee vavan mitan päästä kohti perhoa, mutta siten onkin hiljaista. Näkikö pienen perhon vai ei vai, oliko perho liian pieni – nähtävästi hylkäys?

Rullaan muutaman uuden heiton, mutta ei mitään. Vaihdan hieman isomman mustan Foamimurkun siimaan. Siinä kohtaa ei tapahdu mitään, joten siirryn aivan pohjoispäähän, siellä näkyi liikettä.

Rullaan perhon odottamaan.  Hajanaisen lehtilautan reunalla pyörähtää, rullaan tuikin kohdalle ja nykäisen perho värähtäen löysät pois. Välittömästi kala hyökkää perhoa kohti, mutta aalto vaimenee jälleen perhon kohdalla. Väräytän perhoa, mutta mitään ei tapahdu.

Pinnan roskat ja lehdet kiinnostavat ruokaa etsiviä kaloja, mutta pieni perho voi muuttua näkymättömäksi tiheässä roskalautassa.

Vaihdan Foamiroikkujan siimaan ja kala käy katsomassa perhoa. Pieni pyörre perhon kohdalla paljastaa ”katsastuksen”, jonka jälkeen paikka vaikeni tyystin. Siirryin jälleen muualle.

Laavun edessä keskellä näkyi liikettä, siirryn sinne. Siinä melko lyhyellä etäisyydellä pyöri kaksi kalaa harvakseltaan kelluvia lehtiä tutkien ja tuikkien. Rullasin siimaa ulos niin pitkälle kun sain ja odottelin, että kalat lähestyisivät. Kalat eivät tykänneet perhosta tai siimahäirinnästä, sillä aina uusi heitto sain kalat hiljentymään. Tyhjää odotusta.

 

Vaihdoin painottamattoman jäniksenkarvanymfin siimaan ja jatkoin kyttäämistä. Josko lehtien alle vajoava nymfi herättäisi kiinnostuksen? Viimein toinen kaloista pyörähti hyvälle heittoetäisyydelle ja sain varovaisen heiton sen eteen. Otin siimaa hitaasti, kun iso pyörre ilmestyi perhon alle. Kala näki perhon, mutta pyörre oli merkki hylkäyksestä. Taas oli aika vaihtaa perhoa.

 

Illan viileys hiljentää

Vaihdan tutun Petteri Punakuonon siimaan ja saan äskeisen kalan täräyttämään terävästi perhoon, mutta ei tarttunut kiinni. Tarjoan sitä toisellekin näkyneelle kalalle, joka hyökkää vauhdilla ison aallon saattelemana vauhdilla vedetyn perhon perään, mutta ei ota. Sitten hiljeni, ilta lähestyi ja viileni selvästi.

Kalat päivystävät syksyisin usein rantapuiden alla, josko puu pudottaisi ruokaa suuhun.

Oli taas aika siirtyä eteenpäin keskilaiturille ja eteläpäähän saakka, mutta yhtä tärppiä enempää ei kuulunut ja pintakäynnitkin harvenivat. Siellä eteläpäässä oli yhdessä rantamättäässä ampiaispesä, jonne oli kohtuullinen ”lentoliikenne”. Onneksi huomasin sen ajoissa, etten mennyt vahingossa pöyhäisemään pesää. Siinä olisi voinut tulla kiire pistoja karkuun. Sen verran niitä amppareita näkyi siinä illasta pesään lentävän.

Syksyn hämärässä ja viileässä pintaelo vaimenee illasta, mutta silti kaloja voi saada pimeään saakka. Kala näkee perhon silhuetin taivasta vasten.

Palasin hiljalleen takaisin, mutta en saanut tapahtumia niistä muutamista paikallistetuista tuikeista.  Näin kauempaa, kun lähellä laavua kävi liki rantapenkkaa kala pinnassa.  Heitin Petteri Punakuonolla kohdan kertaalleen, mutta ei mitään. Odottelin ja näin jälleen tuikin yhden koivun alla.

Putoaako puusta jotain vai mitähän se syö? Katselin perhorasiaan ja bongaan sieltä vanhan pienen Kuulapää-Montanan. Eteläpään ampiaispesä muistutti mieleen, että monena syksynä olen saanut ampiaisperhoilla kaloja. Nyt amppariperhoja ei ole mukana, mutta kuulapäisen Montana-nymfin muunnoksessa on ampparin sävyjä ja perho on toiminut hyvin ennenkin istarijärvillä.  

Siinä ne ovat, kala ja ampparihenkinen Kuulapää-Montana.

Jään odottamaan uutta tuikkia, etten sitten säikäyttäisi kalaa heittämällä päälle. Viimein tuikki, lähempänä kuin odotin.  Heitän eteen ja vedän hitaasti siimaa sisään, kun tärähtää. Kala kiinni!

Kirre ampuu välittömästi keskelle ja hyppää ilmaan. Se sopii minulle, sillä rantapenkassa se helposti saisi sotkettua perukkeen risuihin ja juurakoihin.

Annan kalan myllätä keskemmällä pahimmat voimansa ja hakeudun väljään kohtaan virittäen haavin valmiiksi. Kun pahimmat vedot vaimenivat, nostan kalan voimakkaasti pintaan ja vedän vauhdilla voimallisista räpistelyistä huolimatta kohti haavia. Rantapenkan risuihin kalaa ei pidä päästää.

Saan lopulta pussitettua kalan. Työ palkittiin, nätti ruokakala oli viimein plakkarissa. Tiukalle se meni, mutta kärsivällinen kyttäys ja aktiivisen kalan löytyminen viime metreillä rantapenkan ääreltä toi tulosta. Kalasta ja sen saannista tuli hyvä mieli ja kolmen hengen ruokapöytään erinomainen ruokakala.

Tosin ei se olisi ollut ensimmäinen MP-reissu, eikä viimeinen, mutta siinä ehti jo olla useampikin läheltä piti tilanne, jotka olisivat saattaneet kääntyä voitoksi, tartutukseen ja siima kiristyä. Kalastus on mielenkiintoista ja tällä kertaa vasta kuudes perho toden sanoi.