Tuikki paljastaa kalan, siinä se nyt on aivan pinnan alla – heitän perhon, mutta huoliiko kala tarjouksen?

Kotivesille tulee tehtyä nopeita piipahduksia ja on kieltämättä etuoikeus asua paikkakunnalla, jossa lähimmät perhopaikat ovat 5 minuutin matkan päässä ja puolen tunnin ajolla saa valita jo isosta määrästä niin järvi- kuin koskivesiä.

Kosket menivät kiinni kuun vaihteessa ja tässä on pari viikkoa kalasteltu järvillä. Puolenkymmentä perhoreissua on heitetty, viimeisin loppuviikosta – kaksi heittoa ja kaksi kalaa. Maagiseen purentaan on selvä selitys, jonka voi tiivistää yhteen sanaan – istutus.

En kalatankkauksesta tosin tietänyt. Ensimmäisen heiton jälkeisestä helposta kalasta heräsi epäily ja toinen sen kyllä varmisti. Ei siitä enempää, saavat olla hetken meikäläiseltä rauhassa, sillä en kaipaa liian helppoja kaloja.

Väärä takki

Mutta palataanpa alkuviikkoon ja toiselle järvelle, jossa istutus oli aikaisin kesällä. Ahneimmat kalat oli ongittu aikapäiviä sitten pois ja jäljelle jääneet arkoja ja usein raivostuttavan valikoivia. Mutta siinä haasteellisuudessa piilee se kalastuksen viehätys.

Olen hieman laiska ja katsoin, että otan vain pikkuvavan mukaan, muu vapa-arsenaali oli edelliseltä reissulta sisällä. Minulla on yleensä koko kalusto haavin kera valmiina auton perässä tai sitten otan lyhyen yksiosaisen vavan, jossa edellisen reissun viimeinen perho on valmiina kiinni. Kalastustakin taskussa on yleensä rasia pari perhoja valmiina, perukesiimaa, kellunta-ainetta ja kaulanauha, jossa siimaleikkurit, koukkuviila ja suonipihdit – siis kaikki tarvittava.

Tällä kertaa iski vielä ne alkuviikon yllätyshelteet, joten vaihdoin lähtiessä kalatakin kevyempään pusakkaan ja menoksi. Ruokakala oli kiikarissa, josko lämpöaalto saisi kalat innostumaan pintaravinnosta.

Rantaan päästyäni pujottelin yksiosaisen vavan ulos autosta. Samalla tajusin, että takinvaihto kevyempään tarkoitti, että kaikki perhot, perukkeet jne. olivat jääneet matkasta. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun jotain unohtuu, mutta yleensä aina on perhoja matkassa.

Onneksi sentään yksi perho oli kiinni perukkeessa ja haavi takaluukussa. Perho oli pieni valkoinen leech – Petteri Punakuono, toki kovan luokan ottiperho. Ohuehko peruke ja sen solmut tuli tarkastettua tavallista paremmin, ettei reissu loppuisi lyhyeen.

Itsekeskeisiä kansalliskaloja

Työnsin veneen vesille ja katselin hetken näkyisikö pinnassa elämää. Hiljaista. Pieniä tuikkeja näkyi lumpeikon laidalla, mutta ne olivat kaiketi kalanpoikia. Heitin varmuudeksi, sillä usein pikkukalaparven lähistöllä on joku isompi peto kyttäämässä syötävää.

Heitin pikkuruisen Petteri Punakuonon lumpeiden laitaan, annoin hetken upota ja lähdin vetämään vavalla samalla väristäen vapaa. Ei aikaakaan, kun nappasi – tällä kertaa pieni ahven, jonka sain helposti irti, vaikka perhoa tuskin näkyi kurkusta. Raitapaita oli syönnillä.

Annoin veneen ajelehtia ja heittelin sinne tänne. Tuuli painoi venettä huomaamatta rantaan, kunnes pidempi takaheitto raapaisi kiinni rantapusikkoon. Äh – piti nousta veneestä irrottamaan perhoa. Nyt ei kannattanut repiä väkisillä ainoaa perhoa irti, ettei peruke vahingossa menisi poikki ja perho hukkuisi.

Rullasin siitä rantamättäältä siimat suoraksi järvelle, että sain kelattua liiat siimat takaisin kelalle. Loppumetreillä läheltä rantaa hyökkäsi iso raitapaitaporukka suurena aaltona perhon perään, joista ahnein ehti ensimmäisenä kiinni. Suorastaan tappelivat perhosta. Meininki oli kuin isoilla yritysjohtajilla konsanaan, kaikki omaan suuhun, eikä toisille jätetä mitään.

Toisilleen kateellinen luonne on ahvenen geeneissä.

Sormenmittainen hookkani, mutta kyllä sinne kitaan olisi isompikin perho uponnut leikiten.

Limapuikko hookkani

Tuuppasin veneen takaisin vesille, mutta yhtään vauraampaa kirjolohen pintakäyntiä ei näkynyt. Syyskuun yllätyshelle laittoi kalat hiljaiseksi, vaikka olin odottanut aktiivisuuden kasvua.

Etenin pala palasta heitellen rantaviivaan tai kasvustojen laitaan. Muutama ahven seurasi ja töräytti sieltä täältä kiinni.

Kirjolohet ovat olleet usein syksyisin kuin ahvenet etsien syötävää rannan tuntumasta, muttei ainakaan tällä kertaa.

Kampaan rantaviivaa ja taas joku pikkuruinen sintti räpisteli siimassa. Hieman yllätyin, kun saankin sormenmittaisen hauen. Peruke kesti vielä hyvin pedon pienet hampaat. Perhon punainen helmi vain loisti syvältä suusta.

 

 

Taloussiika

Palan matkaa eteenpäin lumpeikossa on reilumpi rako rantaan saakka. Sieltä iskee hieman enemmän vastaan pyristelevän kala – särki!  Onkohan särjistäkin tullut petokaloja? Toki perhokin on niin pieni, että se voi mennä pienestä ötökästä/toukasta ja kait iso särki voi napsia riittävän pieniä kalanpoikia.

Samassa rakosessa näytti olleen kokonainen särkiparvi ja pian niitä särkiä kävi puolentusinaa moikkaamassa. Taloussiikoja olisi varmasti tullut lisääkin, mutta parempi tuikki ilmestyi näköpiiriin.

Ahnas särkiparvi löytyi lumpeikon välistä

Kaksi tuikkia

Särkiä kiusatessa huomasin keskemmällä järveä isomman tuikin. Se oli lähes heittoetäisyydellä. Linkosin välittömästi perhon niin pitkälle sinne suuntaan kuin siimaa oli vapaana. Se riitti, saman tien muhkea vana lähtee perään, muttei iskenytkään heti kiinni.

Väristin perhoa vavalla, pysäytin, jatkoin vetoa pysäytellen ja väristäen, kunnes lopulta kirren hermo petti. Pang – kiinni oli. Kelasin nopeasti löysät veneen pohjalta pois ja nostin väsytyksessä airotkin veneen sisäpuolelle, ettei kala temmeltäisi peruketta niihin kiinni. Kirre rimpuili ja hyppeli todella korkealle. Kalalla riitti virtaa uskomattomasti, mutta olihan se kuntouttanut koko kesän itseään priimakuntoon. Riuhtomiset ja vedot vähenivät kuitenkin hetki hetkeltä ja viimein sain pussitettua hyvän kirren haaviin. Ruokala oli saatu ja se riitti.

Perho oli jo tässä vaiheessa hieman harventunut, mutta kelpasi hyvin kaloille.

Lähdin huopailemaan takasin venerantaan, kun hetkessä matkaa oli selvä kirretuikki ja toinenkin. Kala köyräisi rauhallisesti jotain pinnasta. Vetäisin äkkiä siimoja kelalta ulos ja samalla muutamilla valeheitoilla pidensin heitettävää siimaa. Heitto osui sinne päin, kun näin ison vanan hyökkäävän perhoon. Peruke nytkähti terävästi ja samalla tempaisin vaistomaisesti vastaiskun – naps, siima katkesi.

Olin kehveli unohtanut ohuehkon perukekärjen ja vetäisin vastaiskun ns. vastapalloon kuin pintaperholla konsanaan. Hetken päästä kauempana kala hyppää korkealle ilmaan ja pian toisenkin kerran. Pitkälle oli ehtinyt uimaan ja ravisteli kiusankappaletta suustaan pois.

Kalastus loppui kerrasta kuin seinään, ainoa perho oli poissa. Pikkuruinen Petteri Punakuono osoitti jälleen toimivuutensa. Ruokala oli plakkarissa ja toinen pintakäynti tarjosi vielä mahdollisuuden, joka herätti alkukantaisen saalistusvaiston. Tilaisuus tekee varkaan, mutta tällä kertaa tyhjä siima jäi vetävän käteen.