Koskitaimen.

Sanotaan, että seitsemän on valehtelijan luku, ehkä se sitä on tai sitten ei.  Yritin etsiä vastausta, mistä moinen sanonta on peräisin, mutta siihen ei löytynyt ainakaan pikaisella katselulla selvää vastausta. Pikemminkin numero seitsemän on kaikkea muuta: mm. onnen, onnettomuuden, täydellisyyden ja pahuuden luku jne.  Jopa taivaankappaleiden ja uskontojen selityksiä sisältyy lukuun seitsemän.

Miksi sitten aloitan oman blogin valehtijan luvulla. Siksi, että otsikko on totta, mutta toisaalta taas ei.  Sain paljon enemmän kaloja kuin seitsemän kappaletta, mutta kyse onkin kalalajeista. Kesken kalastusillan juolahti mieleen idea muutaman tunnin kalafongauskokeilusta eli kuinka monta eri kalalajia kykenen saamaan perholla illan aikana.

Herraskoski 15.7.

Saavuin koskelle iltayhdeksän aikaan, eikä muita näkynyt kalassa. Päätin jo lähtiessä kokeilla ja testata vain uusia pikkuperhoja koko illan, muita ei ollut edes mukana. Sidoin siimaan vihreän uppoperhon, jolla sainkin heti lähtöön kolme taimenta, myöhemmin pari lisää. Ei mitään jättiläisiä, mutta ne olivat karkeasti siellä 30–40 cm haarukassa. Otin nopsan kuvan parista kalasta vedessä ja laskin takaisin uimaan.

Taimenella on hyvä suojaväritys.

Vastarannan kupeesta iski myös pari ahventa jotka päästin takaisin. Kala oli syönnillään, mutta harmaantihkuinen ja mukavan lämmin ilta ei silti nostanut kaloja ruokailemaan pintaan. Hyönteisiä kuoriutui, mutta en havainnut kuin muutaman pintakäynnin ja nekin taisi olla salakoita ja ahvenia, muita kuin taimenia.

Vaihdoin pintaperhon, mutta sillä sai lasketella alasaaren kupeelle saakka ilman tärppiä. Katselin ja odotin, josko taimenten ruokailu alkaisi, mutta eipä näkynyt. Siinä perhoa vaihtaessa sain idean, että kulutan aikaa toisaalla häiritsemättä taimenten ruokailupoolia ja yritän saada mahdollisimman monta eri kalalajia. Taimen ja ahven oli jo saatuna, mutta ainakin yksi ahven piti vielä saada kuvatodisteeksi. Ainakin viiteen lajiin olisi herrasella hyvät mahdollisuudet.

Solmin kuulapäisen keltavihreän ”pupalarvan” siimaan, sillä saisin kenties helpoimmin useampia särkikaloja ja ahvenen. Ensimmäisenä sain säyneen tutusti etelärannan kupeelta. Ei mikään jättiläinen, mutta taimen ja säyne oli nyt kuvissa.

Säyne on hieno perhokala, vallankin pintaperholla kalastettuna.

Päävirran ohjatessa osan vesistä sivuvirran puolelle, syntyy mukava virtojen yhtymäkohta, josta pupalarvaan iskee särki ja toinenkin.  Odotin kyllä salakkaa, mutta kyllä särkikuvakin kelpaa.

Salakat alkoivat teettää töitä, tunsin vain kuin ne kävivät terävästi väräyttämässä perhoa, mutta isohko perho ei jäänyt niiden leukoihin. Seurasin kosken puolta, josko taimenia olisi tullut ruokailemaan. Siellä peilissä näkyikin tuikki, mutta salakka piti saada ensin kuvaan. Ainakin yrittää.

Punasilmäinen särki on helppo tunnistaa.

Jatkoin kammaten etelälaidan mietoa virtaa ja noukin säyneen silloin toisen tällöin, mutta salakka ei tarttunut. Ja taas säyne ajattelin, kunnes positiivisena yllätyksenä sieltä nousi lahna. Ei tosin ensimmäinen laatuaan, sillä vuosien saatossa niitä on nymfeillä bongattu jokunen.  Siitä oli mukava jatkaa kalastusta, taivutella vapaa ja yrittää sitä salakkaa.

Lahna oli muinoin toreilla myytävä arvokala.

Ilta hämärtyi entisestään ja sivusilmällä seurailin, että taimenen ruokailupeilissä näkyi liikettä. Vaihdoin lopulta pintapupan, sillä nyt saisi ainakin sen salakan ja ehkä ahvenen, jotka vielä puuttuivat listakalojen kuvista.

Heitin pupalla siellä ”ruokapeilissä” ruokailevalle kalalle ja hetihän se pintapupa kelpasi, vapa taipui, mutta kuinka ollakaan – säyne. Kampasin peiliä edelleen ja sieltä laidasta nasahti peräperää pari ahventa ja sain ahvenkuvan.  Pupia nekin söivät.

Monilla koskilla ahvenet ovat vallanneet tyhjät pikkutaimenten ruokailualueet.

Jätin peilin rauhaan ja siirryin pikku hiljaa kalastamaan loppuliukua. Se olisi ollut streamerin paikkaa, mutta vain pikkuperhoja oli matkassa.  Jokunen säyne kävi moikkaamassa, kunnes lopulta onnistuin saamaan salakankin kuviin. Eipä ollut mitenkään helppo nakki tuo salakka pintaperholla. Se on nopea kala sylkäisemään perhon suustaan ja erityisesti jatkoperäisen perhomallin kanssa on pulmia tartutuksessa. Uppoperholla olisi ollut varmempi, kun siima on koko ajan kireällä. Palasin muutaman kissankalan saatuani takaisin ruokailupeiliin.

Niin yleinen, mutta yllättävän vaikea tartuttaa perhoon.

Virran laidassa näkyi muutama räpsäisy, joku siellä kävi noukkimassa pupia. Kyllä sinne virran laitaan hämärässä sai aika monta kertaa pommittaa, ennen kuin heitto osui. Iso roiskaisu ja tempaisu, mutta tällä kertaa ei jäänyt kiinni. Kotona, mutta hämärän pupakalastuksessa tämä on hyvin yleistä, että tartutus ei aina onnistu.

Joka tapauksessa iltaan sai olla tyytyväinen seitsemän lajia kävi käsissä, mutta kuusi niistä virallisesti saatuna. Olisihan se toki  hienoa sanoa, että sain 7 lajia illassa pikkuperhoilla ja sainkin, mutta mutta…   Se vielä mainitsematon laji iski lahnan jälkeen.

Vapa mutkalla ja hieman hölmistyneenä väänsin ja arvasin kyllä suoraviivaisista vedoista, että pitkänaamahan se siellä on koukussa. Suurin jännitys liittyi siihen, että kuinka iso se limatuubi onkaan ja saako hauki purukalustonsa perukkeeseen katkoen siimat. Lopulta sain väännettyä kalan särkälle ja hieman hölmistyneenä katsoin, että ei se ollut läheskään niin iso kuin vedosta päättelin.

Ihmettelin ja olin hetken mielissäni, ettei peruke katkennut, mutta yksi potku ja kala käänsi kylkeä, jolloin paljastui, että se oli kylkikala. Ilmankos sillä oli voimaa ja potkua. Siima viuhui vedessä ja vauhtia riitti, mutta syykin selvisi.  Kuulapäinen pupalarva oli ”rokastanut” kiinni hauen kylkeen. Se oli se seitsemäs laji, mutta sitä ei silti saa laskea mukaan, vain suukalat lasketaan. Siis kalat, jotka ovat itse ottaneet koukun suuhun.

Hauki oli kylkikala, eikä sitä lasketa kalastaen saaduksi kalaksi. Puhdas vahinko, että perho tarttui kalan kylkeen.

Otsikon seitsemän kalan ilta on totta, mutta vain kuusi lajia sain hyväksyttävästi.  Valehtelin, jos rinta rottingilla muuta väittäisin. Olen kuuteen lajiin hyvin tyytyväinen, viisi lajia oli tavoite ja ylitin sen. Herrasen oma fongausrekordi on tuo 6 lajia. En siis valehtele, seitsemällä valehtelisin.

Ehkä streamerrasian kera olisi ollut parempi mahdollisuus siihen seitsemään, oikeasti kalastettuun haukeen. Herrasessa on ollut myös jokunen harjus, joita muutama vuosi sitten itsekin sain muutaman, joten muutama laji olisi vielä parantamisen varaa. Simppuja en sentään ala Herrasen kivien alta perhostelemaan.

Ihan muillekin, että ylimääräisen onkienergian voi suunnata vaikka hetken kalafongaukseen ja antaa potentiaalisten ruokailupaikkojen rauhoittua. Kun kalat ovat rohkaistuneet ruokailemaan, niitä on helpompi paikallistaa ja saada jopa ottamaan. Kireitä perho- ja fongaussiimoja.