Kesäisempiä kelejä odotellessa

Yllättäen huomasin vapunaattona Torisevalla ohi ajaessa, että järvi oli sula. Harvemmin se huhtikuussa on auennut. Useimmiten jäät ovat lähteneet siinä toukokuun 5-10. päivän paikkeilla. Sinnehän piti päästä korkkaamaan lampikalastuksen kesäkauden avaus.

Suru-uutinen

Vapunpäivänä sain tiedon oppimestari Veli Auttin siirtymisestä vappuaattona autuaammille kalavesille. Suru-uutinen laittoi sen verran mieltä maahan, että kalastus ei huvittanut ja jäin kotiin. Alkoi satamaankin. Veli Autti opasti ja ohjasi meikäläistä oikealle tielle. Ilman Velin yllytystä kirjoittaa ensimmäinen lehtijuttu 1980-luvulla – Kirjolohi virtavesissä Perhokalastus-lehteen – en ehkä olisi kirjoittamassa tätäkään blogia.

Pidän Veliä yhtenä maamme perhokalastuskulttuurin suurimmista vaikuttajista, ohjaajista, opettajista ja auttajista unohtamatta monessa tilanteessa pistävän hyvää huumorintajua. Veli oli todellinen Herrasmieskalastaja, joka huomio aina kaikki muut.

Veli oli myös oma oppimestari (kuten monen muunkin), eikä tässä muuta voi, kuin nöyrästi kiittää opeista, kannustuksesta, yhteisistä hetkistä ja keskusteluista, joita Velin kanssa vuosien varrella olen saanut kokea. Rauha hänen sielulleen ja lämmin osanotto omaisille, lämpimät muistot jäävät elämään.

Velin palstanjatkaja

Veli kävi monet kerrat myös Virroilla pitämässä päivän tai illan perhokursseja, jonkun kerran meikäläisen kanssa kalassakin. Opittuani alkeet aloin pitämään myös paikallisessa kansalaisopistossa perhokursseja, joissa vierailevina tähtinä olivat niin Veli Autti kuin jo aiemmin edesmennyt Lauri Syrjänen sekä moni muu suomalainen perhotaituri.

Veli pyrki sidonnassaan yksinkertaiseen oivaltavuuteen ja hänen kannustamana aloin kokeilla ja soveltaa kaikkia mahdollisia materiaaleja perhoihini. Velin meikäläiseen lataama suuri innostus kiertyi monen tapahtuman ja mutkan kautta ERÄ-lehden toimitukseen silloisen päätoimittaja Seppo Suurosen juttusille vuonna 1994. Veli Auttilla oli ollut ERÄssä sitä ennen jonkin aikaa kuukauden perho-palsta, joka oli jo päättynyt aiemmin.  Jutustelun päätteeksi aloin pitämään kokeeksi ERÄn kuukauden-perho palstaa, joka on ilmestynyt nyt jo yli 300 kertaa.

Yksi palstan kantavia ajatuksia on ollut kansanomaistaa perhonsidontaa ja toteuttaa perhomallien ideoita yksinkertaisesti ja usein helpoista materiaaleista. Aivan kuin Velikin usein opasti kansanomaisia ideoitaan pitämissään kerhoissa, tapahtumissa ja messuilla. Monet palstan perhojen ideat joko suoraan ja jalostettuna Velin sidontaideoista ja olen myös ne aina maininnut.

Veli soitteli aina silloin tällöin ja useimmiten kannusti edelleen ja kehui monia ERÄssä esiteltyjä kuuperhoideoita, joita olin onnistunut loihtimaan erityisesti yksinkertaisista materiaaleista.

Veli oli itse niin loistava sitoja ja innovaattori, että Velin suusta suoraan kuultuna kehumiset tuntuivat oppipojasta ennemminkin häkellyttäviltä, mutta toki lämmittivät mieltä. Kisällin perhoidea oli saanut oppimestarin hyväksynnän.

Veli soitti ja kehui luettuaan mm. ERÄssä 3/2018 ollutta Ripakinttu fasaanikorria suorin sanoin maailmanluokan sidokseksi, joka ei häpeä yhtään kenenkään gurun sidoksia missään päin maapalloa.

Kirjahaave kuihtui pois

Vuosien saatossa ystävystyin paremmin Velin kanssa ja viimeksi vähän ennen joulua poikkesin Tampereen Tesomalla juomassa Velillä kahvit. Vaihdettiin myös muutama sana alustavasti suunnitellusta kirjaprojektista, kun jo muutama vuosi aiemmin oli ollut puhetta Velin perhot – kirjan teosta.

Veli koki, että olisi hienoa, jos voisi ”jättää jälkeensä jäljen”, tässä tapauksessa perhokirjan.  Veli mietti viimeksi myötämielisesti asiaa, mutta arveli terveytensä muuttuneen niin huonoksi, että halusi pikemminkin tervehtyä parempaan kuntoon, jos sellaiseen kirjayhteistyöhön ryhtyisi.  Kirja Velin sidontaideoista jäi nyt ehkä sitten ikuiseksi haaveeksi.

Mutta se kalastusavaus…

Torstai aamu 2. 5. valkeni pilvisenä ja kalseana. Päätin kaikesta huolimatta lähteä korkkaamaan vuoden istarilammen kesäkalastuksen. Perhokalut autosta mukaan, kun astelin rantaan kasamaan välineitä. Samalla saattoi silmitellä, josko näkyisi merkkejä kaloista.

Keli oli tosi kolea, pientä tuulen värettä, mutta pääosin tyyni pinta. Yksi pieni siikatuikki näkyi, kuten parit syvemmältä pintaan tulleet kuplaporeet hetkessä matkassa. Ehkä siellä kirjolohi päästeli kiduksistaan ilmaa ulos? Sitähän piti käydä kokeilemassa. Solmin pienen Musta Pekka leechin siimaan, juuri sen jolla päätin viime syksynä Torisevan kalastuksen.

Ja olihan se makeata ruimaista ekaa kertaa 2019 Torisevalla siimat suoriksi.

Kalastelin siinä paria kohtaa. Mitään ei näkynyt eikä kuulunut, paitsi että yksi peippo yritti paskoa päähän. Nojasin etukenossa rantakoivuun, jotta ylettyisin rullaamaan pidemmälle, niin aivan sentti pari nenän edestä vilahti alas joku valkoinen ja läsähti rantaveteen. Linnunpaska. Katsoin ylös, niin siellähän se peippo liversi puun latvassa keväthuumassa. Vai manasiko tuulessa huti mennyttä pommia?

Kevään puutalkoissa oli kaadettu puita ja raivattu rantarisuja pois. Nyt ranta oli miellyttävän avoin, vielä kun rantarisut saisi kerättyä reilusti polun taakse metsän puolelle, ettei tartu siimoihin.

Siirryin vähin äänin eteenpäin ja rullailin sieltä täältä – risujen raivaus oli tehty hyvään aikaan. Nyt oli mukava rullailla, kun siima ei ollut alvariinsa kiinni rantapuskissa. Kalat olivat hiljaa paria kauempana näkynyttä siikatuikkia ja kuplaporetta (jos ne nyt kalojen tekemiä olivat) lukuun ottamatta. Pysyköön syvällä, en ala syväkalustoa kaivamaan esille.

Sää vaihteli nopeasti ja välillä tuli lumikuuro, kun pienen hetken päästä paistoikin jo aurinko.

Toppasin keskivaiheen laiturille pidemmäksi aikaa. Siinä näin kolme siikatuikkia. Yksi siika oikein köyräisi kunnolla haukaten pinnasta jotain, jolloin silmä, terävä selkäevä ja pituuskin hahmottuivat varsin selvästi. Veteen punnittuna n. 350g, mutta juuri väärällä puolen veteen kaatunutta puuta.

Musta Pekka perho piti nopsaan vaihtaa pieneen pintabuzzeriin, josko se kelpaisi. Sain heitettyä aiemmin edessä käyneiden tuikkien paikkeille, mutta ei ilman tulosta.

Siirryin kaatuneen koivun toiselle puolen, jossa näin jälleen kaksi tuikkia, mutta yrityksistä huolimatta yksikään siika ei kiinnostunut tarjouksesta. Enkä laiskuuttani viitsinyt kylmin sormin vaihtaa vieläkin pienempää perhoa.

Eteläpään varjoisalla rannalla näkyi vielä hieman valkoista jäätä, mutta muuten järvi on auki.

Palasin lopulta pala palalta takaisin pohjoispäähän. Parkkipaikan kohdalla on hyvä heittokieleke eli  ns. ”rakkauden alttari”, jonka kohdalla näin kauempaa yhden kirretuikin. Alttarin nimi juontuu kauas sodan jälkeisiin vuosikymmeniin, kun nuoretparit kävivät rantakalliolla hempeilemässä – jossakin siellä ylempänä on muinoin ollut tanssilava.

Olin siirtynyt sinne heittokielekkeelle ja oikaisin siimaa sieluni kyyllyydestä hetken aikaa, mutta mitään ei näkynyt. Ajattelin jo sormet kylmästä koppurassa lähteä pian pois, kun yhtäkkiä vastarannan männyn edessä kävi rauhallisesti kirjolohi pyörähtämässä pinnassa. Sain melkein heti rullattua pintabuzzerin sinne tyrkylle. Väristelin perhoa, heitto osui hyvin. Kuplia nousi perhosta puoli metriä eteenpäin, uusi rullaus… Yritystä, odotusta, mutta ei mitään.

Lähellä vastaranta kiveä ja mäntyä kohti se kirre pyörähti.

Vaikka hetki sitten olin jo poistumassa, niin päätin vaihtaa perhoa. Josko joku uppoava kiinnostaisi? Bongasin rasiasta Oranssi-valkoisen Nomadin, se uppoaa sopivan hitaahkosti vaaterissa, joten sehän piti kokeilla.

Linkosin ja rullasin perhoa moneen kertaan, kunnes männystä vähän eteenpäin nousi kuplia pintaan. Olisikohan kirre siellä, nippa nappa heittoetäisyydellä. Pidensin, pidensin ja vielä kerran pidensin siimaa – nyt lähtee… Kappas, eipä lähtenytkään, vaan tarttui kaukana takana koivunoksaan. Kuten monet kerrat aiemminkin, juuri kun olet saavuttamassa heiton kliimaksin eli sen pitäisi lähteä, niin perho on puussa.

Sellainen tavallinen kalastustilanne.

Siinä sitten perhoa siimasta vetäessä, peruke katkesi. Siellä se perho killisteli siimasyltyn jatkona. Onneksi tällä kertaa niin matalalla, että sain ongittua perhon vavankärjellä alas ja käsiini – takaisin rasiaan. Siihen oli hyvä lopettaa ja lähteä hörppäämään lämpimät kahvit.  Sain sentään perhon takaisin, istarilammen kesäkausi on avattu – puisevan arkiseen tyyliin.