Kesähelteellä voi jättää kosket rauhaan ja lähteä vaikka harrastamaan vesihiihtoa

Kuluva kesä on ollut poikkeuksellisen lämmin ja vähäsateinen. Perhokalastuksessa se on tarkoittanut aikalisää koskikalastukselle ja siirtymistä tavallisia järvikaloja perhostelemaan. Perinteisessä jalokalojen koskikalastuksessa ei ole ollut hetkeen järkeä – vedet ovat liian lämpöisiä.

Itse olen viimeksi käynyt koskikalassa 11. heinäkuuta Koskelankosken säynäviä katsomassa – silloin veden lämpö oli vielä alle 20 astetta. Puolessa välin heinäkuuta lämmöt lähtivät kotivesillä nousuun, eikä toistaiseksi näy merkkiäkään Jaakon heittämästä kylmästä kivestä. Jaakonpäivä oli 25.7 – vanhan sanonnan mukaan Jaakko heittää kylmän kiven veteen, ja vedet lähtevät kylmenemään. Jaakko on petturi.

Kituskoskien (Kitusjärvi) vedenlämpö löytyy paristakin eri paikasta netistä, kuten monen muunkin virtaveden.

Korttikosket kiinni

Eikä helle riivaa vain kotikoskia vaan suuri osa etelän ns. korttikoskista on keskeyttänyt luvanmyynnin toistaiseksi kunnes vesi viilenee. Lohikalat vaativat selviytyäkseen viileää hapekasta vettä ja lämpimään yli 20 -asteiseen veteen ei sitoudu happea lohikaloille riittävästi. Vedenlämmön huidellessa noin 25 asteessa alkaa lämpötila olla jopa kuolettava lajista ja lohikalayksilöstä riippuen.

Joko kalan on lähdettävä hakeutumaan viileämpään veteen järville tai noutaja tulee hapenpuutteen ja lämpöhalvauksen seurauksena. Se on luonnon laki ja hellevesien jatkuessa pitkään vaarana on menettää koko kosken/joen taimenpopulaatio.

Herraskoski on yksi Suomen korttikoskista, jonka luvanmyynti on keskeytetty toistaiseksi.

Heikot sortuu elon tiellä

Tilanne on koskikalastajan itsekkään ajattelun näkövinkkelistä kammottava, eikä koskikalastuksen tulevaisuus näytä valoisalta. Mutta vaikka kalastus loppuisi, niin elämä jatkuu kaikesta huolimatta.

Mikäli ilmasto lämpenee ja helteiset kesät jatkuvat, niin lohikalojen kalakuolemat kuuluvat luonnon omaan jalostusjärjestelmään. Lämpimissä vesissä selvinneet ja hapenottokyvyltään parhaat yksilöt jatkavat sukuaan riittävän suotuisilla alueilla. Tässä on tietenkin evoluutiolla oiva mahdollisuus näyttää kyntensä – kun heikot sortuu elon tiellä, vahvat jäävät elämään. Taimenissakin.

Näin tässä kesällä hyvän evoluutioesimerkin, kun tuttavalla on ollut 7 vuotta kiertämässä nurmikoita ruohonleikkurirobotti. Apila oli kukassa ja kimalaisia pörräsi kukissa, 2-3 sentin varren päässä. Kaikki apilat, joilla kukinto on ollut pidemmässä varressa, on robotti leikannut pois ja vain lyhytvartiset ovat olleet menestyjiä ja kukkivat leikkuurobotista huolimatta. Sama oli ollut kuulemma voikukilla alkukesällä. Lyhytvartiset voikukat kukkivat komeasti, kun robottileikkuri piti huolen, ettei pitkävartisilla voikukilla ole ollut asiaa kukkajuhlaan useampaan vuoteen.

Taimenkantojen tulevaisuus

Pohjanmaan suovesissä tiedetään elävän hyvin happamiin ja lämpöisiin humusvesiin sopeutuneita taimenkantoja.  Soiden, metsien sekä peltojen kuivatus ei ole tappanut tyystin taimenkantoja, vaan evoluutio on jalostanut joitakin taimenkantoja kestämään niin lämpimiä kuin happamia vesiä ja jopa lisääntymään – täyttämään oma ekologinen lokero.

Helteet siis voivat myös jalostaa taimenkantoja kestävämmiksi ja vaikka ikäviä kalakuolemia sattuisikin, niin luonto samalla vahvistaa jäljelle jäänyttä kantaa. Vahvat ja helteestä selvinneet jatkavat sukua siirtävät geeninsä tuleville sukupolville. Kaikki elämähän on eräänlaista selviytymistaistelua, jossa voittajina ovat parhaiten pärjänneet.

Taimen on tyypillinen kylmän veden kala, joka on parhaiten tavoitettavissa koskilta veden lämpötilan ollessa 10 – 20 astetta.

Istutukset vääristävät kalastoa

Useimmiten ihminen itse on se pahin peto, joka menee sorkkimaan suuressa viisaudessaan luonnon kiertokulkua. Kalanistutukset kuulostavat loistavalta asialta ja varmasti monin paikoin ovatkin, mutta jossakin on aina olemassa raja, jolloin istutustoiminta muuttuu negatiiviseksi. Liika on liikaa ja kalaston keskinäinen tasapaino järkkyy.

Kotivesillä syvässä kotoisessa Toisvedessä eli muinoin isoksi kasvava siikalaji. Joskus 70–80 -luvuilla innostuttiin siikaistutuksista ja siikaa istutettiin Toisveteenkin hurjasti – pian järvi oli siiansilppua täynnä, josta kärsi niin muikkukanta kuin se isoksi kasvava siikakantakin. Muikkua on taas paremmin, mutta iso siikakanta taisi mennä istutusten mukana. Valitettavasti.

Ja tänä päivänä kuhaistutukset ovat olleet myös niin suureellisia, että ahven- ja haukikannat monin paikoin ovat kärsineet melkoisesti. Vanhoilta hyviltä ahvenpakoilta ei pilkilläkään saa enää kuin kuhia ja nekin usein pientä silppua. Onhan se hienoa kalastajan kannalta saada hyvin kuhia, mutta pelkään, että sekin raja on ylitetty kalaston tasapaino ei sitä kestä ja muut lajit tulevat kärsimään.

Kuhia voi saada jo koskivesiltäkin, varsinkin hämärissä loppuliukujen kupeelta – kuva nyt on mikä on, tärähtänyt (kuten kalastajakin), mutta muinoin paistikuha oli mukava yllätys Keihärinkosken jalasta.

Vaelluskaloilta ovet kiinni

Ja miten sitten Suomen taimenkannat? Suomalainen tapa on aina ollut ottaa lohi ylös, oli se minkä kokoinen tahansa – iso tai pieni. Ja kaikki rasvaevälliset pilkkukyljet olivat pitkään rahvaan kansan kielessä vain lohia. Kirjolohi, järvitaimen, purotaimen, meritaimen, merilohi, nieriä… kaikki olivat ennen puhekielessä lohia, jotka piti kolkata ja ottaa pois. Samaa asennetta on edelleen olemassa ja ilmeisesti syvälle iskostuneiden asenteiden muutos vaatii miessukupolven tai kaksi, ennen kuin muutosta alkaa oikeasti tapahtumaan. Nyt on jo orastavaa ymmärrystä nuoremman kalastajasukupolven asenteissa, ettei jokaista ylös saatua kalaa ole pakko tappaa. Saalista voi valikoida ja ottaa sellaisia kaloja, jotka ovat lain sallimia tai kaloja jotka aikoo syödä.

Samoin on ollut vesireittien laita – niiden hyötyjä kalakannoille ei ole ymmärretty, ei ole ollut haluakaan. Suomen kaikki pienetkin virtavedet on jo yli 100 vuotta sitten tutkittu virtaamat sekä putouskorkeudet ja laskettu tarkat hevosvoimamäärät  energiatarpeita ajatellen.

Lobbarit ovat tehneet hyvin työnsä, sillä eipä ole montaakaan vesistöä jossa ei olisi kalan kulkemisen estäviä patoja.  Ja sama meno tuntuu vain jatkuvan. Vesivoiman energiateollisuudella on niin iso valta, varallisuus ja maksetut lobbarit, että ei siinä paljoa kotimaan vikisijöillä ole sananvaltaa. Jos ulkomaiset sijoittajat, pörssi ja elinkeinoelämä sanoisivat, että pelleilyn on loputtava ja kalaportaat tulee olla joka padossa ja osa vielä purettava pois, niin johan tapahtuisi.  Asenteet ovat pikku hiljaa muuttumassa ja maailmalla jo puretaan isojakin patoja – tulevaisuudessa patojen purku voikin olla mahdollista jopa Suomessa, mutta ei varmastikaan meikäläisen elinaikana. On tämä sellainen virtahepojen ja voimalobbareiden maa.

Mm. perhokalastajille rakas taimen on vaelluskala, jonka lajityypillisiin tapoihin kuuluu vaellus kotikoskesta syönnösalueille ja takaisin kutemaan synnyinjokeen. Taimen voi vaeltaa koko laajan vesistön alueella, ei vain kosken alapuolisessa järvessä.  Ihmisen ajatus vain on niin rajoittunut, että usein ajatellaan vaikkapa alkuperäisen Huopanan taimenten syönnösalueeksi vain alapuolinen Muuruejärvi, vaikka taimen on voinut vaeltaa syönnöksellä myös yläpuolisilla Vuosjärvellä ja Kivijärvellä tai kaukana alapuolen Keiteleen ja jopa Päijänteen vesillä.

Esimerkiksi olen lukenut yhdestä selvityksestä, että Näsijärven taimenen parhaat kutukosket ovat muinoin sijainneet yli 100 km päässä Tampereesta eli latvavesillä Virtain Toisveden ja Ähtärinjärven välisillä koskilla. Ja varmasti hyviä kutukoskia on ollut myös muiden latvahaarojen koskissa, mutta myös ne ovat aikojen saatossa enemmän tai vähemmän padottuja, ruopattuja tai muuten ihmisten toiminnan likaamia koskivesiä.  Onkin selvää, että Tampereen yläpuolisen Näsijärven taimenkanta on käytännössä istutuksista peräisin, ei muutama koski (Murolekoski, Herraskoski, Villpulankoski jne.) riitä isolle järvialtaalle. Jos nyt joku kala saattaa oikeasti olla jonkun puron omaa tuotantoa, niin silläkin on suuri vaara sekoittua istutuskalojen kanssa. Istutuskalat saattavat nousta koskille muiden lailla ja laittaa lusikkansa geenisoppaan.

Pullea koskitaimen on upea ja voimakas kala, joka on erityisen hieno saalis varsinkin, jos ruokailevan taimenen onnistuu huijaamaan Juhani Ahon tapaan näkyviä hyönteisiä jäljittelevillä pikkuperhoilla.

Taimen on Eurooppalainen laji           

Suomessa taimen ei voi hyvin ja itse asiassa eteläisen Suomen taimenkannoista ei taida kovin montaa olla, jotka olisivat geneettisesti puhtaita. Istutukset ovat sotkeneet ja  pilanneet luonnonvalinnan ja nykypäivän korttikoskilla suuressa osassa maata on vain cocktail-taimenia – enemmän ja vähemmän sekoittuneita kantoja. Taimenten on jalostettava itse omat uudet kantansa, jotka sopivat parhaiten paikallisiin olosuhteisiin. Tämä tosin vie aikaa varmasti useamman taimensukupolven, mutta kenties 2100-luvulla vesissämme on uusia geneettisesti edes joten kuten ympäristön ja olosuhteet kestäviä taimenkantoja.

Taimen on luontaisesti Eurooppalainen laji, mutta hyvin sopeutuvaisena lajina sitä on istutettu ympäri maailman. Taimenia on siten istutettu luontaisen esiintymisen ulkopuolelle mm. Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan, eteläiseen ja itäiseen Afrikkaan, useisiin Aasian valtioihin, Uuteen-Seelantiin ja Australiaan.

Uusilla elinalueilla taimenesta on paikoitellen muodostunut uhka alkuperäiselle eliöstölle, ja se on siksi luokiteltu sadan haitallisimman vieraslajin joukkoon.

Etelä-Amerikan tai Uuden-Seelannin ”taimenparatiisin unelmamatka” voi yllättäen olla luonnon kannalta pikemminkin haitallisen vieraslajin poistokalastusta kuin alkuperäisten villien kalojen unelmakalastusta. Vähän kuin monet ymmärtää kirjolohen vastenmielisenä vieraslajina Suomen vesiin istutettuna.