Perhomessuilla oli katseltavaa, tavaraa ja väkeäkin.

Perhomessut 2018 tulivat ja menivät. Olin lauantaina sitomassa sitojarivissä ja aistimassa samalla tämä vuoden messutunnelmaa. Messuista jäi jotenkin laimea fiilis, vaikka alussa oli ihan mukavasti pöhinää. Vähän sääliksi käy järjestävää tahoa, kun on kuitenkin luotu rankalla talkootyöllä hyvät puitteet ja kyseessä on perinteikäs perhotapahtuma. Myyjiä kuin yleisöäkin olisi saanut vain olla enemmän luomassa tunnelmaa. Eikö perhomessut kiinnosta? Vastauksettomia kysymyksiä riittää ja tässä jää miettimään, että mikä mättää?

Onko perhokalastus harrastuksena niin alamäessä, että harrastuksen omat messut on tulossa tiensä päähän jos sama jatkuu?

Perhokalastus on ollut vahvasti jalokalojen virtavesipyyntiin keskittyvä harrastus, eikä erilliset istutusjärvet sekä tavallisten järvikalojen perhokalastus riitä ylläpitämään harrastusta ainakaan vielä. Lisäksi etelän surkeat taimenkannat ja kiintiöidyt korttikosket syövät harrastusmahdollisuuksia etenkin nuorilta vasta-alkajilta. Järkevän hintaiset kausilupakosket ovat harvinaista herkkua, aloitteleville kalastajille ne olisivat ensiarvoisen tärkeitä.

Ja tietenkin myös kauppiailla ja maahantuojilla on vuodessa useita messuja, eikä kaikkiin kykene osallistumaan – Riihimäen Erämessutkin ovat taas alkukesästä. On iso työ rakentaa ja roudata messuosasto pystyyn ja miettiä sellaiset tilpehöörit mukaan messutarjouksineen, että messukansa avaa myös lompakkonsa, eikä vaan katsele ja hypistele tuotteita. Pyörähdin saleissa katsomassa ja täytyy tunnustaa, että hyviä tarjouksia siellä näkyi – oli vaan messuväestä kiinni tarttuiko tarjouksiin.

Ainakin itsellä jäi haaviin kiinteäsaappaalliset farkkumallin kahluuhousut – ne ovat älyttömän helpot käyttää nopeilla kotikoskien piipahduksilla. Saa kävellä suoraan housuihin, nostaa ylös ja lähteä heittämään. Palatessa voi laskea housut alas ja astua housuista pois. Alas laskettuna housut kuivavat ja niitä on helppo kuljettaa auton takakontissa muovilaatikossa. Helpot käyttää, tykkään.

Onko messuohjelma epäonnistunut, kun kuitenkin puitteet ovat hyvät?

Itse olen ollut alusta lähtien eli vuodesta 1987 ollut mukana sitomassa, tosin en ihan joka vuosi, mutta aika usein. Jotenkin tuntuu, että alun pari vuosikymmentä meni lujaa, viimeinen vuosikymmen on ollut vähän kuin väljähtynyttä virvoitusjuomaa. Makua on ja suu kostuu, mutta kirpeys puuttuu. Toki syytä voi olla omissakin asenteissa ja odotuksissa, mutta useampia vanhoja harrastajatuttuja jututtaessa tuntemukset ovat olleet samansuuntaisia. Siis en ole yksin ajatuksineni, mutta mistä se messukirpeys löytyisi?

Takavuosina messuilla oli isoja kansainvälisiä perhostaroja imuroimassa väkeä paikalle, nykyään harvemmin. On selvää, että kansainvälisen ison nimen järjestäminen messuille maksaa ja siinä on riskinsä – tuleeko väkeä paikalle sittenkään?

Ja eikö kotimainen osaaminen kiinnosta, onko omien perhogurujen niksit, opit, ohjeet ja kertomukset syöty jo niin moneen kertaan, ettei enää kiinnosta? Vai onko messujen ohjelmissa ollut sellaisia asioita ja teemoja, etteivät ne ole saaneet tuulta purjeisiin? Vaikea sanoa, mutta ainakin itse olisi toivonut messulle enemmän kohdennettua täsmäteemaa.

Yksi selkeä teema – olisiko siinä ajatusta?

Nyt esimerkiksi olisi mielestäni saattanut olla erittäin toimivana messuteemana harjus. Vähän kuin mitä-missä-milloin-millä jne. kaikki harjuksesta. Tommy Ryyttyn ansiokas esitys ”Miten ja mistä pyydät ennätysharjuksesi” olisi ollut hyvä pohja. Siihen olisi ollut helppo lisätä laajemmin tietoa harjuksesta, levinneisyydestä, kannoista, kalastuksesta, ravinnosta, kalapaikoista muualtakin kuin Suomen Lapista jne.

Sitojarivissä olleet olisivat sitoneet pelkästään omia hyviksi kokemia harjusperhoja, esitelleet omia salaisia aseitaan ja niksejä ja näkemyksiä parempiin harjusperhoihin. Jopa Anttosen Heikki olisi voinut sitoa oikeita harjusperhoja, vaikka varmasti on Pomperollaankin saanut harjuksia. Varmasti Heikillä olisi ollut muistissa/rasioissa muutamia oivallisia harriperhomalleja takataskussa menneiltä vuosilta. Ja rivissä olisi voinut olla monen monta kokenutta harjusmestaria, joiden harriperhoja olisi ollut hieno vakoilla, katsella ja vertailla. Kyllähän ne perhot ovat poikkeuksetta kavereiden rasioissa paljon mielenkiintoisempia kuin omat tokkulat.

Saattaisiko tarkemmin kohdennettu teema toimia ja messuohjelma/teema olisi selvillä jo hyvissä ajoin – jopa reilusti ennen Joulua? Itse näkisin hyvän ja osuvan teeman sekä laajan käsittelyn aiheesta mielenkiintoiseksi. Ainakin syvällisen laaja harjusteema olisi saanut meikäläisessä heti positiivisia väristyksiä. Samoin hyönteiset ja niiden jäljitelmäsidonta, käyttöajat, kalastustekniikat jne. olisi ollut kiinnostava ja mieltä lämmittävä aihekokonaisuus. Aki Rinne ja Peter Wiberg-Larsen ovat tehneet hirmuisen tarkan TRICHOPTERA LARVAE OF FINLAND kirjan vesiperhosista. Ja toki maasta löytyy useita hyönteisosaajia, joiden kertomuksista ja tiedoista kokeneetkin perhonsitojat ja perhokalastajat olisivat saattaneet oppia paljon.

Heittoaltaille on aina perhomessuilla käyttöä (niitä oli kaksi), testata vapoja, siimoja sekä vertailla vapoja.

Tosin vaikka tässä pyrkii analysoimaan, miettimään ja kuvittelemaan kaikenlaisia syitä ja ajatuksia, niin ilmeisesti kaikenlaisten messujen suosio on hiipumaan päin. Ihmisillä ei ole aikaa – harrastuksia on helposti liikaa. Myös netti tekee sen, että shoppailut ja tieto haetaan sieltä – messuilla ei ole enää sitä antia ja uutuuksien bongailua mitä ennen. Uutuudet on jo nähty nettikuvina sekä nähty uusista tekniikoista ja käsitteistä videoitakin. Kenties kivijalkaliikkeessä käydään hypistelemässä keloja ja vapoja, sovittamassa vaikkapa kahluukenkiä ja housuja – kun sopivat tai mieleiset ovat löytyneet, mennään kotiin ja tilataan netin kautta sieltä mistä halvimmalla saadaan.

Jotenkin toivon, että olisin väärässä ja ensi vuonna yhä useampi perhokalastaja ja harrastuksesta kiinnostunut löytäisi perhomessuille, hankkisi tarpeelliset hankinnat kotimaasta, kotimaisilta yrittäjiltä/maahantuojilta jos vain mahdollista.

Suomi on pieni maa ja bisnes on nettiaikana julman raadollista. Jotenkin toivoisi, että kansa heräisi kannattamaan oman maan pieniä tapahtumia, liikkeitä, yrittäjiä jne. – muuten pian tulee aika, jolloin jokainen perhokoukkukin pitää tilata ulkomailta. Suomi ja suomalaisuus first!

Naurettavan helppoa ja työlästä räpellystä

Mutta mitä perhoja sitten siellä sidontarivissä tuli tehtyä. Valitettavasti minulla ei ollut mahdollisuutta olla paikalla kuin lauantaina ja siitäkin jouduin lähtemään hieman etuajassa pois, elämä on joskus sellaista. Olin valmistautunut parilla perhomallilla – jotain uutta ja jotain jo nähtyä, helppoa ja vaikeaa.

Helpoksi ja uudeksi valitsin moppiperhon, joka lienee rapakon takaisten kisakalastajien keksintöä tai ainakin heidän käyttämiä ottiperhoja. Kuulemma ihan käypäinen kirreperho, joka varmasti kelpaa monelle muullekin kalalle ahvenista lähtien. Viime vuonna Harri Hytönen esitteli Moppiperhon Pohjolan Perhokalastajat lehdessä, mutta toki olin nähnyt moppiperhoja jo aiemmin – niitä on ihan myyntiperhoina Euroopassa. Tuossa keväällä sitten bongasin mikrokuituisia pölyhuiskia ja pitihän niitä ostaa kolmea räikeää väriä kokeilumielessä ja sidontakursseille porukoille jakoon. Pölyhuiskan hintaluokka on  noin 3 euroa ja ”toukkia” huiskassa on takuulla riitävästi. Itse en Moppiperholla ole kalastanut lainkaan ja ensimmäiset olen sitonut vasta pääsiäisen aikaan, kun mietin messuille sopivaa helppoa perhomallia. Palataan moppiperhon sidontaan myöhemmin, kenties täällä netin puolella.

Toisena ”vaikeana” mallina oli työläämmin sidottava Ripakinttu fasaanikorri. Se oli tuoreessa ERÄ 3/2018 numerossa ”kuukauden perhona”, jossa siitä on aukeaman juttu sidontaohjeineen.

Näillä kahdella erilaisella perholla mentiin messulauantai, palaute oli positiivinen ja ainakin Moppiperho herätti hilpeyttä.

Räikeitä Moppiperhoja sekä ERÄ 3/2018 lehden kuukauden perhoja – Ripakinttu fasaanikorreja. Messupöydän antia.