Viikon neljä kalapaikkaa, Kituskosket, 2x Herraskoski ja Yläinen-Toriseva.

Monen suunta on kesällä kauas kotoa, pitkin talvea unelmoitujen kalavesien äärellä. Itse asun Virroilla vesien ja koskien äärellä, mukavia jalokalapitoisia onkipaikkoja on vartin etäisyydellä ja alle puolen tunnin saa valita jo puolen tusinaa paikkaa. Virrat on nimensä mukainen.

Minulla oli jo viime vuonna aikomus toteuttaa blogissa viikon kalareissujen kertomukset kotivesille ja nyt se toteutuu. Viikko 27 (3. – 10. heinäkuuta, tarkasti kahdeksan päivää) ja neljä reissua perhovavan kanssa kotivesille – monenlaisia tapahtumia sattui viikolle, hyviä ja huonoja.

Herraskoski 3. heinäkuuta

Poikkesin Herraskoskella koskea hoitavalla seuralla on maanantaisin kalastusvuoro, jolloin voi kalastaa ja seura katsoo samalla paikkoja kuntoon.  Keli oli päivällä tihkuisen sateinen – tosin sää selkeni illasta, mutta oli koleaa ja sain kalastaa myöhäisillan yksin.

Heti sillalta portaat laskeuduttuani heittelin uudella perholla ns. siltapoolia. Väärin suunnattu pitkä takaheitto rapsahti jonnekin portaisiin ja naps – peruke poikki ja uusi perho singahti hukan teille. Harmin paikka, mutta onneksi rasiassa oli tätä mallia ja väriä tuplaten – muutama viikko aiemmin alempaa kellarimontulla yksi kala vei samanlaisen perhon mennessään.  Se takaisku tosin meni oman laiskuuden piikkiin, kun en viitsinyt vaihtaa uutta perukekärkeä, vaikka sen viat näinkin. Oma moka, kuten huonosti tähdätty takaheittokin oli.

Solmin uuden perhon siimaan ja jatkoin harjoituksia.  Yksi kala kävi kurkkaamassa perhoa ennen kuin saavuin kellarimontulle – sen kohdalla näkyy vastarannalla rakennus, jonka kellarin ovi paistaa montulle päin. Monttu on pieni ja syvä, jossa on usein hyvä kala – nytkin.

Kala tempaisi pitkällä siimalla uitettuun perhoon kiinni. Vetelin siimoja kireämmälle ja astelin kiviriutalla lähemmäksi kalaa.  Löysiä siimoja oli vielä jonkin verran joten ajattelin kelata ne sisään, kun kala äkisti hyökkäsi kosken kynnyksestä alas ja päästin samalla löysiä siimoja käsistä pois. Lähdin marssimaan perään, mutta kahluusaappaat ovat sen verran liukkaat, että kovin vikkelästi perään ei menty. Kala tuntui varsin voimakkaalta, oliko sama siimankatkoja kuin pari viikkoa aiemmin, mutta alas se pyrki edelleen.  Yritin pitää sitä lujasti siinä ikkunallisen aitan päädyssä – otin kameralla kuvankin väännöstä, mutta niin vain se tempasi itsensä kovaan virtaan ja tietenkin sen ison kiven väärältä puolen.  Siellä se siima nyt oli giljotiinikiven takana nalkissa. Joku potku tuntui vielä, mutta kala ja perho oli pian menetetty.

Pari kalatapahtumaa oli vielä myöhemmin, mutta mitään isoja ne eivät olleet. Odotin hyvää vesiperhosten kuoriutumista, mutta toisin kävi. Kuoriutumisten suhteen ilta oli hiljainen, koleus taisi vaikuttaa.

Kaiken kaikkiaan huono onkipäivä, pari hyvää ottiperhoakin meni ja yksi hyvä kala meni menojaan.

Sinne se pirulainen vaan vetää giljotiinikiven väärälle puolen…

 Yläinen-Toriseva

Iltapiipahdus istutusjärvenä tunnetulla Yläisellä-Torisevalla oli lähinnä aurinkoisen tyynen illan mielijohde taka-ajatuksena yksi ruokakala.  Toisinaan kalat intoutuvat ja uskaltautuvat ruokailemaan pinnasta auringon laskettua ja hämärän saapuessa, mutta tällä kertaa illan viileys (kuten koko alkukesän) vei hyönteiset pinnasta ja pinta oli rasvatyyni. Ensinäkymä oli toivottoman hiljainen, eikä muitakaan kalastajia ei näkynyt.

Mietin pitkään, mitä laittaisi siimaan, sillä pitihän sitä jotakin kokeilla – pinnassa sentään näkyi hetken odottelulla siellä täällä jokunen yksittäinen tuikkirengas. Laittaisiko kuitenkin painotetun nymfin tai jopa pienen leechin vai pitäytyisikö pintaperhoissa.  Olin juuri lisännyt edelliseen blogiin maininnan Sukkahousupupasta, joten solmin pienen Sukkahousupupan ”haravointiperhoksi” siimaan.

Pohjoispää oli hiljainen, joten kävelin katsellen ja odotellen keskemmälle pitkänomaista järveä – lopulta keskivaiheilla olevalle heittolaiturille. Jokunen tuikki näkyi kaukana, mutta ainuttakaan kalaa en nähnyt heittoetäisyydellä. Kalastus oli enemmän odottelevaa vesialueen kampailua, kuin kalastusta. Lopulta yksi pulahdus näkyi heittosektorin rajamailla. Rullasin niin pitkälle, kuin vain kykenin. Heitto jäi hieman lyhykäiseksi, mutta uutta heittoa ei tohtinut ottaa, jos kala oli tulossa lähemmäksi, niin se kala saattoi pelästyä uutta heittoa. Aika kului – napitin Sukkahousupupan valkoista pistettä tummassa illassa, kunnes äkisti kalan kuono nousi ja nappasi perhon suuhun. Varovaisen väännön jälkeen kilon kirre oli haavissa.    Jippii – ruokala oli saatu, ilta pelastettu. Perho oli syvällä nielussa, otin pari kuvaa verisestä perhosta kalan leukapielessä. Ei mikään nätti kuva, mutta todiste Sukkahousupupan toimivuudesta.

Seisoskelin vielä hetken laiturilla katsellen hiljaista järveä ja lähdin kotiin. Kaiken kaikkiaan pinnan hiljaisuudesta huolimatta hyvä iltakalastus.

Numero 14 Sukkahousupupa on maineensa veroinen ”haravaperho”.

Kituskosket

Tarkoitus oli käydä lupavalvonnassa sekä katsomassa Kotalan koskien vesi- ja kalatilannetta.  Poikkesin mennessä kaupalla kysymässä kalastajien määrää, mutta molemmat lupa-alueet olivat tyhjiä. Sain siis kalastaa yksin ja jos joku oli kalassa, niin se oli joko luvaton kalastaja, toinen lupavahti tai poikkeusluvan saanut maanomistaja.

Ketään muita ei näkynyt ja menin innolla aina haasteellisille Kituskoskille. Vesitilanne näytti erittäin hyvältä ja kävelin polkua suoraan itse kosken niskalle. Laitoin tutun ottistremerin siimaan, mutta hiljaista oli. Vaihdoin perhoa, mutta niskanikaman varmoista paikoistakaan ei yllättäen tullut nykäyskään. Joku pieni sentään kävi tökkäämässä rantavirrassa.

Kituskoskien niskamustuman alla oleva kapea suora on ns. Kitusten Myllykoski.

Siirryin alemmaksi kapeaa ja vuolasta ns. Myllykoskea, jonka tutusta kivenimusta sainkin kalan kiinni. Eväleikattu noin 50 sentin taimen pääsi kasvamaan. Hieman alempaa aivan rantavirrasta tökisti taas joku pieni, mutta sitten olikin hiljaista loppu vuolaasta Myllykoskesta aina syvään Myllynkivenreikä monttuun saakka. Sieltä bongasin taas yhden pienen, joka pyörähti perhon perään – hyvä ettei suotta tarttunut.

Siihen Myllynkivenreiän alle saaren päähän on virta tuonut ison kuivan kuvauksellisen kuusenronton. Ja pitihän sinne kahlata ronton kupeelle kuohujen sekaan kalastamaan ronton alta, josko siellä lymyilisi vaikeassa paikassa joku vauraampi kala. Ei ollut. Siinä sitten taiteillessa kuusenrungolla tuli tökättyä kahluuhousujen vasempaan lahkeeseen reikä – voi …kele manailin, kun vesi täytti lahjetta.

Virta on kuljettanut kuivan kuusen Myllynreiän alle saarekkeen kupeelle.

Tuumasin, että nyt on kesä ja vesi lämmintä, kalastan ihan kuin mitään ei olisikaan, mutta ei se niin mennyt. Lits läts, loiskis ja joka askel painoi. Vasen koipi oli märkänä jo puolireiteen, eihän siitä kalastuksesta enää mitään tullut. Kahlailin ja kalastin vielä ”suomalaisella sisulla” saaren kyljen sekä alapuolisen ison ns. Näytöspoolin, josta saldona yksi noin 30 sentin taimen. Se sai olla siinä – loiskottelin hiljakseen polkua pitkin autolle ja riisuin märät kahluukamat pois. Sillalla huomasin lisäksi, että se kahluuhousun reikä ei ollut ainoa vahinko, vaan kameran magneettiläpällinen nahkakotelo (Cullmann-merkkinen) oli myös pudonnut matkalle. Laitoin tavalliset kengät paljaaseen jalkaan ja kiersin pitkän lenkin ja rantakohdat joihin näillä kengillä kastumatta pääsi. Koteloa ei löytynyt. Jos joku sen löytää, niin sen voi palauttaa vaikka kaupalle + osoitteen – sidon vaikka jokun perhon löytöpalkkioksi.

Huono ilta, reikä housuihin ja kameran kotelo meni uusiksi. Jokunen taimen sentään löytyi – koski ei ole tyhjä, mutta se ei paljoa lämmittänyt. Toivottavasti seuraava kerta on suosiollisempi.

Jalka ja sukka märkänä ei ole mukava kalastaa.

Ympyrä sulkeutuu – Herranen 10. heinäkuuta

Jälleen maanantai ja nyt on jo lämpöäkin – ajelin jo päivällä koskelle katselemaan, kun huomasin, että laavun kupeeseen oli tuotu trukkilava polttopuita. Heittelin puut katokseen sateen suojaan, viikolle oli luvattu sadetta.

Hyvältä näytti, piti sitoa vielä muutama tuore pupa ja tuttu ottistreamer iltaa varten. Ajelin sitten iltauutisten aikoihin koskelle, aurinko ei enää räkittänyt alhaalta suoraan koskeen. Luonnollisesti sidoin sen tutun menetyksiä kokeneen perhomallin siimaan ja aloitin kalastuksen. Sillan alta nappasi yksi kala kiinni, mutta pääsi parin potkun jälkeen irti. Toinen pyörähti kapeasta uomasta yhden kiven kupeelta perhoon, mutta vain kerran.  Vaikutti lupaavalta.

Seurakaveri ilmaantui sillalle kasaamaan kalustoaan. Heittelin siinä siltapoolia, kun laidassa roiskahti perhon perään – kaverikin näki. Ei osunut. Kelailin siimoja sisään aikomuksena nousta sillalle jutulle, kun perhoon pyörähti jälleen.  Mutta ei toista kertaa. On se vaan erikoista, kun harvinaisen usein kala nappaa juuri kelattaessa.  Nousin sillalle juttelemaan.

Tarinatuokion päätteeksi laskeuduin alas ja keskityin pääuomaan – seurakaveri sanoi kalastavansa pikkuperhoilla kapeaa uomaa. Kellarimonttu oli hiljainen, samoin yhtymäkohta, mutta aitan ikkunapäädyn kohdalta posahti kala kiinni, joka oli pieni mutta älyttömän voimakas.  Se oli sellainen salmiakin mallinen voimanpesä, jonka vapautin nopeasti. Sieltä täältä tuntui tulevan tällejä ja ,muutama puparoiskaisukin näkyi. Kaveri näytti saavan myös kaloja, säynäviä ja kait seassa saattoi olla joku taimenkin, mutta ei isompia.

Seurakaveri kalaa vapauttamassa.

 

Kalastin sillä yhdellä ottistreamerillä alas saakka ja kaikkiaan perhoon oli kymmenkunta kalatapahtumaa/tavoittelua, joista tosin vain yksi kävi käsissä saakka. Ilta oli aikainen, joten parempaa oli kenties odotettavissa.

Peruke oli huono, joten uusin koko kärkipätkän ja vaihdoin samalla pinturin siimaan, mutta se ei tuottanut tulosta – ei ainuttakaan kalaa noussut pinturiin. Kokeilin uppopupallakin, mutta vain yksi säyne ja joku muu kala oli muutaman potkun kiinni. Ja takaheitossa perho napsahti uuden kärkiosan kera jonnekin puuhun ja katkesi.

Taas solmittiin uusi peruke ja vaihdoin uudelleen streamerin siimaan.  Pienessä ajassa päästelin pari kalaa, joista isompi oli karkeasti arvioiden läkhellä puolta metriä. Hyönteisiä oli ilmassa, mutta kunnon roiskivaa pupahätsiä ei kuitenkaan ilmaantunut. Siellä täällä jokunen ruokaileva kala, mutta ei samaan malliin kuin takavuosina. Ehkä Herrasen vesi on vielä liian korkealla ja viileää hyvään pintapupakalastukseen.

Ilta viileni nopeasti ja takin alla ollut pelkkä T-paita ei lämmittänyt, alkoi viluttamaan. Päätin lähteä pois, etten kylmettäisi itseäni. En halunnut kipeäksi.

Kaiken kaikkiaan hyvä ilta, toistakymmentä tapahtumaa ja puheet siitä, että Herrasella ei olisi kaloja, voi unohtaa. Tällä kertaa en isompaa kalaa bongannut, mutta Herranen on reitillä ns. läpikulkukoski – siellä on mahdollisuus reitillä uiskentelevaan isoonkin kalaan.

Liki puolimetrinen

Ja on myös aikoja jolloin tuntuu että Herrasella ei ole ollenkaan kaloja, kun taas seuraavana päivä se on pullollaan kaloja. Toki itsellä on kotikenttäetu ja ottipaikat hyvin tuttuja, mutta koski on kuitenkin lyhyt ja helppo kalastettava. Rauhassa olleet kalat ovat yllättävän lähellä. Itsellä on nykyään vain kahluusaappaat Herrasella, etten ajaisi kahlaamalla kaloja vastarannalle.