Majavan pato keväisellä purolla

Euroopanmajavan kanta on elpymään päin, vaikka majava metsästettiin Suomesta 1800-luvulla sukupuuttoon. Majavan nahkat olivat muinoin veronmaksuvälineitä ja 1600-luvulla majavaa esiintyikin varsinaisesti enää vain Lapissa ja Wikipedian tiedon mukaan viimeinen suomalainen majavayksilö ammuttiin 1868 Sallassa.

Ruotsistakin majava oli hävitetty, mutta Norjassa eli kuitenkin muutamia kymmeniä majavia, jotka rauhoitettiin 1875. Kanta vahvistui Norjassa ja sieltä Suomeen istutettiin 1920–1930-luvuilla puoleen tusinaan paikkaan. 1930-luvulla tuotiin myös Amerikasta kymmenkunta majavaa, joiden lajiero selvisi vasta 1970-luvulla – ne olivat kanadanmajavia, joka on Suomessa vieraslaji. Kanadanmajava on menestynyt keskinäisessä kilpailussa samoilla alueilla euroopanmajavaa paremmin.

Euroopanmajavan kanta on vahvistunut hiljalleen ja se on nykyisin silmällä pidettävä laji ja sitä esiintyy pääasiassa lännessä, kanadanmajavaa on puolestaan idässä. Katso majavien levinneisyyskartta.

Lapsuudessa ei majavia kotikulmilla Suomenselällä ollut. Vuosituhannen lopulla tiesin jo pari majavan elinpiiriä. Ne lienevät olleet kanadanmajavan reviirejä.

Nykyään majavia on enemmän ja tulleet tutuille kalastuskoskien äärelle. Isommissa virtavesissä ne huomataan, mutta pienemmissä virtavesissä ne saattavat rakentaa patoja, jotka vesittävät isoja alueita. Vesilinnuille kosteikkoalueet sopivat ja luovat jopa kevätkutuisille kaloille lisääntymisalueita, mutta kalojen kulun majavan pato estää ainakin matalalla vedellä ja voi tappaa puita – arvokkaita tukkipuita.

Majavan pato vesittää metsääkin, komeita tukkipuita on veden varassa.

Tutulla Reinikankoskella on majava majaillut jo pidempään ja paukuttaa toisinaan hännällään vettä ilmaistessaan tyytymättömyyttä reviirillä liikkuviin kalastajiin. Pesä on kalastuksen kannalta pusikkoisella suvantorannalla, joten majava saanee majailla siellä rauhassa, eikä patohankkeita ole näkynyt.

Muutama vuosi sitten huomasin majavan puumerkkejä synnyinkotini liepeiltä ja majavan patohan sieltä paljastui Makkaraojan alapäästä ja hieman ylempää myös pesä.

Majan pesä on melkoinen risukasa.

Tulva-aikaan padosta on kaloilla mahdollisuus päästä hyppäämällä ohi, mutta veden laskiessa pato estää kalojen kulkua. Nuoruudessa ojasta tuli virvelöityä säyneitä, haukia, ahvenia ja jokunen taimenkin – nykyään oja on rauhoitettu, eikä padon myötä siellä olisi mieltäkään kalastella.

Tässä oli muinoin ihan kelpo virvelimesta, nyt siinä mulahti majava jonka laineet näkyvät pinnassa.

Yksi tuttava kertoi, että kyseisen majavan geenit on tutkittu ja kanadalaiseksi todettu sekä metsästysseuralle ilmoitettu. Majavaa ei saa metsästää kesällä, mutta patoon voi käydä käsiksi ja purkaa juuri kesäaikaan maanomistajan luvalla, mikäli pato todetaan haitalliseksi. Ainakin omissa silmissä pato on selkeä vaelluseste.

Tuosta ei kovin heppoisilla voimilla kala ylös ponnista ja veden laskiessa kulku vaikeutuu edelleen.