1970-luvun puolivälissä koskia ronkkimassa, taimenen alamitta oli tuolloin 30 cm, mutta silti harvinaista herkkua.

Pertsa se siinä 1970-luvun puolivälissä parta tutisten koskia ronkkimassa. Taimenen alamitta oli tuolloin 30 cm, mutta silti harvinaista herkkua.

Uusi taimenen alamitta on palauttanut monien koskien kalastuksen vähintään 1980-luvulle – aikaan, jolloin joutui oikeasti tekemään töitä taimentapahtumia saadakseen. Vuosikymmeniä takaperin monia koskia ei hoidettu lainkaan istutuksin tai istutukset olivat yksi- tai kaksivuotiaita poikasia.

Taimenen alamitta oli ensimmäisiä taimenkokemuksiani kahmiessa virvelöiden 1960-70 luvuilla ja 1980-luvun alussa opetellessani oikeaa perhokalastusta 30 senttiä, eivätkä mittataimenet siiman päässä olleet mitenkään yleisiä. Toki taidoissakin oli paljon puutteita, on edelleen.  Tuohon aikaan yli 40-senttiseen taimeneen sai olla todella tyytyväinen ja paukutella henkseleitä ainakin Suomenselän pienehköillä reittivesillä.

Pian 80-luvulla taimenen alamitta venyi 35 senttiin ja myöhemmin 40 senttiin – työ mittataimenen saamiseksi sen kuin koveni.  Nykyisin 30–40 sentin alamitoille ja kaloille lähinnä nauretaan – on totuttu paljon isompiin.

Kaksivuotiasta taimenta tankattiin alkuun 80-luvulla muutamille koskille, joka näkyi hienoisena tapahtumien kasvuna.  Perhokalastusbuumi oli tuolloin 1980/90 luvuilla vahvassa nosteessa ja pian huomattiin tarve istuttaa koskille ruokakaloja. Kirjolohia alettiin dumpata istutusjärvien lisäksi koskivesiin – myöhemmin alamitan täyttäviä taimenia. Oli hienoa saada tapahtumia siiman päähän ja oppia kalastamaan saalista saaden.

Taimenet majailivat kovemmissa koskikohdissa, kirret suvannoissa, niskoilla sekä koskien alla. Myös ruokailuajat vaihtelivat. Taimenia lirkittiin illasta koskien puolella ja kesäyön hämärimpinä hetkinä siirryttiin kirrejahtiin. Kirret lähtivät ruokailemaan yön hämyssä mietovirtaisemmille alueille. Tuoreet istukkaat saattoivat purra päivälläkin ärsykeperhoihin, mutta pidempään olleet kirret olivat huomattavasti vaativampia tapauksia.

Mielikuvan vääristyminen

Vanhat taimentarinat ja mielikuvat suomalaisista ”suurina taimenenkalastajina” nostivat taimenen arvostusta yli äyräiden. Kukapa ei haluaisi istuttaa itseään Juhani Ahon housuihin 100 vuotta sitten Huopanalle – aikamatka olisi varmasti nykykalustoilla ikimuistoinen, jos oli silloinkin.

Taimen on aina ollut haluttu saaliskala, jokainen halusi olla myös viime vuosituhannen lopulla ”suurtaimenten taltuttaja” ja istukkaina olevia pullalohia alettiin halveksia – kuka sitä nyt mäskisäkkejä halusi onkia? Toki istutuskirren laatu oli viime vuosituhannella usein luokatonta, lähes evättömiä, kylkivikaisia ja jopa selkärankavaurioisia ”kyttyrälohia” – niitä ongittiin suu messingillä ja retosteltiin saamamiehen taidoilla tankkiauton kurvatessa perä pölisten mutkan taakse. Siinä ei peiliinkään katsomiset auttaneet – näytti vain entistä komeammalta saamamieheltä. Pitänee tunnustaa, että kyllä se lämmitti omaakin mieltä huonokuntoisenkin kirren saaminen kalattoman jakson jälkeen, vaikka samalla tajusi tilanteen mielettömyyden. Ihminen on itsekäs.

Ja sama peli jatkui monien taimenistukkaidenkin toimituksissa, ei ihan niin räikeästi kuin kirjolohien kanssa, mutta istukaskalan käsittely ei kaikin paikoin ole ollut laadukasta – oli kyseessä taimen tai kirjolohi. Totuushan on, että samalla papanalla se kirjolohi tai taimen on kasvatettu – kärjistäen voi sanoa, että ne ovat samoja ”evämakkaroita” erivärisessä paketissa.

Taimenia istutettiin vauhdilla ja kalastajat olivat tyytyväisiä – heistä oli tullut taimenenkalastuksen sankareita. Opittiin saamaan nopeasti isoja mitallisia taimenia – luultiin ja ymmärrettiin, että taimenia olisi vesissä pilvin pimein kalastettavaksi saakka ja taimenella menisi etelässä hyvin. Ei mennyt, eikä mene edelleenkään. Hyvä taimenten saantiprosentti saatiin aikaan istutuksilla ja mielikuva taimenten helposta kalastuksesta vääristyi pahasti. Ei se luonnossa eläneen taimenen kalastus ole todellakaan helppoa, menneiden vuosikymmenten huonot ajat nähneenä kokemus on opettanut nöyräksi kalastajksi.

Paluu arkeen

Olen tässä viime ja kuluvana kesänä poikennut muutamia kertoja koskilla ja huomannut, että koskikalastuksessa on saanut ryhdistäytyä ja keskittyä kalastamaan aiempaa varovaisemmin ja tarkemmin. Luonnonkalat ovat arkoja häirinnälle ja tarkkoja ruokavaliostaan – samaa ei voi sanoa istukkaista.

Nyt pitää harkita vanhaan malliin jokaista ottimonttua, miten sitä lähestyy ja miten sen montun tai alueen parhaat ottipaikat aikoo kalastaa. Jos on huolimaton, niin samalla voi säikäyttää kalan tai kalat ottamattomaksi – suu pysyy kiinni, vaikka maailmanmestari yrittäisi.

Samoin pitää pohtia entistä tarkemmin perhovalintoja. Pinkki liitsi ei välttämättä enää ole pomminvarma ottiperho, vaan kosken luontainen ravinto eli pieni ahvenjäljitelmä tai oikeaan kokoon ja sävyyn sidottu pupa saattaa pelittää, jotka myös osataan tarjoilla mahdollisimman ”luomuna”.  Istarit ottavat mitä vaan, luomukalat ovat paljon tarkempia.

Enää ei vartissa täytetä kosken taimenkiintiötä, eikä tapahtumia muutenkaan ole kuin huvipuiston aurinkoisena kesäpäivänä. Paluu menneisyyden koskikalastukseen ja herätys todellisuuteen on tapahtunut.

Uuden alamitan kalat vähissä

Viime vuonna taimenen alamitta nousi radikaalisti 40 sentistä 60 senttiin. Viime kesänä sain yhden mittataimenen, 61-senttisen Vehmaskoskesta. Se pääsi takaisin kasvamaan. Tänä vuonna mittataimenta tai edes lähelle ei ole siiman päähän eksynyt – pieniäkin vähänlaisesti. Vesitilanne ei ole ollut hyvä ja kosket ovat olleet tavanomaista hankalampia kalastaa, mutta eipä ole tarvinnut istukkaita onkia.

Sanotaan, että mennyt aika ei palaa, mutta ainakin omille taimenkoskille se on palannut. Ei niin, etteikö niissä kaloja olisi. Kyllä näissä Suomenselän koskissa taimenia on jonkin verran ollut aina, muutamia isojakin, mutta ne ovat tankkiautokaloja haasteellisempia pyydettäviä – kuten taimenet 1970-80-luvuilla.

Nippa nappa mittataimen (61 cm) vuosimallia 2014. Kala ui edelleen, mikäli ei joku muu ole pannulle ottanut.

Nippa nappa mittataimen (61 cm)  Kotalan Koskilta 2014. Kala ui edelleen, mikäli ei joku muu ole pannulleen ottanut.

Tulevaisuus on ?

Se mitä tulevaisuudessa koskillamme tapahtuu, on suuri kysymysmerkki kaikille, ammattilaisillekin. Ainakaan itse en kannata nykyistä 60 cm alamittakäytäntöä taimenille. Mielestäni välimitan kalastus olisi järkevämpi vaihtoehto. Pienet poikaset ja isot jälkeläisiä tuottavat emotaimenet tulisi jättää rauhaan ja tiettyä välimittaa saisi kalastaa – mutta ensin pitäisi saada taimenkannat kalastuskelpoisiksi. Senttilukuja en osaa sanoa, mutta järjellä ajatellen reilusti ”vaellussmolttia” isommat, mutta kutukypsää taimenta selvästi pienemmät voisivat olla ”liipaisimella” – siis sen kokoiset taimenet, joiden pitäisi olla normaalisti olla järvivaelluksella. Vaeltamattomat kalat saattavat muodostaa reittikoskillemme ”tammukoituneita” paikallisia kantoja, jotka vain kilpailisivat vaelluspoikasten kanssa ravinnosta ja elintilasta?

Asiahan ei ole mitenkään meikäläisen päätettävissä, mielipiteeni kuitenkin tuon julki – viisaammat päättäkööt tutkimusten ja parhaan mahdollisen tietämyksen perusteella mikä Suomen koskille olisi parasta. Kannattaisi kuitenkin ennen päätöksiä kuulostella, katsella ja tutustua maailmalta kohteisiin/alueisiin/maihin, joissa taimenet on saatu menestymään. Suomessa on osattu kiitettävästi pilata vesiluontoa muutenkin – lähes joka oja on padottu ja vedet tummuvat sekä rehevöityvät, eikö olisi aika onnistua saamaan jotakin hyvääkin aikaan.

Ja kokeilumielessä voisi jonkun isomman reittiveden pyhittää vaelluskaloille ja seisovien pyydysten etenkin tappavien pyydysten käyttö, kuten verkkojen käyttö kieltää kokonaan määräajaksi, vaikkapa 10 vuodeksi. Myös osalle koskia kalastuksen totaalikielto esim. 5-10 vuodeksi voisi tehdä terää. Taimenkantamme ovat niin surkeassa jamassa, että tarvitaan laajaa radikaalia ajattelua ja toimintaa pelkästään luonnon ja taimenkantojen hyväksi, itsekäs ihmisten omien tarpeiden ja etujen ajaminen ei välttämättä enää auta.