Hauki on kala siinä missä lohikalatkin – vieläpä hyvä ruokakala, vaikka kaikki ei sitä myönnäkään.    

Ylämittaisia haukia
Hauki on Suomen toiseksi yleisin saaliskala ja useimmille vapakalastajille se ensimmäinen ”jytky”, joka saa kalastuskipinän hehkumaan raivokkaasti noviisin mielessä.
Muistan itsekin nöösipoikana, kuinka tärkeä kala hauki oli. Toki Herraskosken ja vähässä matkaa asuneen naapurin kala-altaiden rasvaevälliset tuli tutuiksi jo 60-luvulla, mutta hauki oli pikkupoikana ehdoton ykköskala.
Eikä vain hauki, vaan ongella vetäistiin useampikin särki ja salakka kylän kissoille. Mirrien ruokinta oli hauskaa puuhaa. Kaikki kelpasi – ahven, säynävä, särki ja lahna olivat vain vaikeammin saatavilla ainakin mieluisalla virvelillä. Pikkuahvenia toki saatiin virvelillä sen ajan vieheillä, jigit sekä pohjan tuntumasta kalastus oli tuolloin tuntematon juttu. Onkitirrit ja virvelihauki olivat kunniassaan.
Hauella oli aikanaan alamitta 42 cm, joka poistettiin 1993 eli pari vuosikymmentä sitten. Muistan hyvin nuoruudestani, kun saamani hauet olivat joko ala- tai ylämittaisia. Mummolassa setämiehet aina nauroivat, kun olin saanut ylämittaisia haukia – kyselivät vedet silmissä nauraen, että eikös ylämittaiset pitäisi päästää pois. Pikkupojan päässä ylämittainen oli terminä päivänselvä – luvallisen kokoinen, saivat nauraakin, vaikka tukehtua nauruunsa. En ymmärtänyt omasta mielestä selvän asian pilkkaamista, alamittainen päästetään – ylämittainen otetaan ja syödään.

Pusikkohauki on häpeä
Vuodet vierivät ja hauki pysyi pitkään suosikkilistan piikkipaikalla ja haukia myös syötiin. Toki kaikenlaista muutakin kalastusta tuli kokeiltua ja pikku hiljaa lohikalat alkoivat kiinnostaa yhä enemmän. Niitä tietenkin tuli saatua jonkin verran, taimenia sekä allaskarkurikirjolohia jo 60-luvulta lähtien.
Kun rasvaevällisten kalastus lopulta kolahti nuppiin perhokalastuksen myötä 80-luvun alussa, niin hauen arvostus omassa mielessä laski kuin lehmän häntä. Tai paremminkin romahti. Kirjallisuudessa, lehtien kirjoituksissa, nuotiopuheissa ja koskirantojen keskusteluissa pitkänaamainen limatuubi sai kyytiä. Perhokalastusnoviisin ajatusmaailma oli avoin ottamaan vastaan kokeneiden konkareiden ”perimätieto” – hauki syö taimenet koskista. Uhkaaja on hävitettävä.
Harrastusta aloitteleva imee vaikutteita tehokkaasti ympäristöstään ja pian meikäläisenkin mielessä hauki oli roskakala – lähes pahin mahdollinen. Toki järveltä saatu iso hauki oli edelleen hieno, mutta koskilla hauki oli ”lainsuojaton” ja yleisen käsityksen mukaan näin on edelleen. Toki ylisuuria haukikantoja voi vähentää ottamalla ravinnoksi – ei haaskaten. Tunnustan, että olen itsekin syyllistynyt aikanaan hauen mollaamiseen ja heittänyt pitkälle pusikkoon. Häpeällistä, mutta totta.

Nykyään hauki saa kasvaa, vapautan tai otan sen ruokakalaksi. Noin parikiloinen hauki on parasta ja maistuvinta ruokakokoa.
Yleensä vedän hauen fileiksi. Fileoitaessa hauen liman joutumista lihaosaan pitää välttää, sillä lima lisää kitkerää makua kalaan. Kylkien ruodottomat osat paistan pannulla ja paksumman ja ruotoisen selkäosan jauhan useimmiten kalapullavärkiksi. Suolaa, mustapippuria ja voissa paistaen maistuu hyvälle tillillä höystetyn kermaviilikastikkeen kanssa

Kasvava ikäpolvi viisampaa – ihmisissä ja kaloissa?
Toivottavasti nykypolvi tulee olemaan viisaampi ja ymmärtää paremmin luonnon monipuolisuuden. Viitteitä on olemassa, mutta vanhan kansan käsityksiä ei yhdessä yössä muuteta – tarvitaan vähintään yksi miessukupolvi, ennen kuin asiat alkavat muuttumaan.
Pula-ajan eläneitä vanhoja jääriä tai sen sukupolven opit sisäistäneitä on turha käännyttää – ilman ennakkoasenteita elävä nykynuoriso ja lapset ovat avainasemassa.
Ylitiheitä kantoja on hyvä harventaa, mutta tällä hetkellä haukikannat ovat monin paikoin taantuneet ja rehevyyttä lisäävät todelliset roskakalat lisääntyneet. Petokaloja tarvitaan, sillä ne pitävät kurissa ylitiheitä särkikalakantoja. Luonnon monimuotoisuuteen kuuluu myös opettavainen petokalojen vuorovaikutus – varo tai tulet syödyksi. Riittävän varovaiset ja ympäristöään seuraavat yksilöt kasvavat isoiksi ja siirtävät geeninsä tuleville sukupolville – huonon perimän ”roskasakki” syödään pois.
Tämä pätee myös taimenkoskilla. Pienten lohikalojen, kuten taimenten on opittava ympärillään olevat vaarat – myös hauet, ahvenet ja mateet. Kasvaessaan riittävän isoksi taimenen ei tarvitse pelätä enää kuin kalastajia ja hylkeitä – itse se voi syödä koskelle saapuessaan pienet hauet, ahvenet ja mateet suuhunsa ja pitää ”paikat puhtaina”.
Kaikki ymmärtävät, että tyhjiö pyrkii täyttymään – niin myös koskilla. Jos koskessa ei ole taimenia/lohikaloja, niin muut kalalajit pyrkivät täyttämään hyvät asentomontut ja ruokailupaikat. Hauet, mateet, ahvenet, säynävät jne. pyrkivät lohikalojen ruoka-apajille ja asentopaikoille.
Taimenkoskien huonoa tila peilaa hyvin myös muiden kalalajien runsas määrä – kuten koskihaukien. Poikkeuksetta koskihauet ovat todella vahvoja ja antavat lähes lohiluokan vastuksen. Perho- ja viehemenekki voi olla harmiteltavan suuri, mutta aina kannattaa pitää vähintään yksi teräsperuke matkassa ruokahaukien varalta. Kesän koskireissuilta nousikin useampi ruokahauki.