Jääkairat ovat kehittyneet – vääntökapula ja vintilä on vaihtumassa akkukoneeseen.

 

Pilkkiminen on mukavaa ja talven nautinnollisimmat pilkkiajat ovat vielä edessä. Mikä onkaan mukavampaa, kuin lämpimän kevätauringon posottaessa imeä itseensä aurinkoenergiaa, paistatella ikeniään, nauttia kunnon eväitä ja pilkkiä bonuksena vielä kaloja. Kalojen koolla ja lajilla ei aina ole niin väliä, mutta toki hyviä ruokakaloja toivoo arkipäivän särpimen jatkoksi. Kala on terveellistä lähiruokaa, jota ainakin meidän perheessä syö kaikki – lapset, aikuiset ja kissa.

Lainareikiä
Olen pilkkinyt 1960-luvulta lähtien. Pilkkivapa oli hankittu tarkkaan harkiten säästörahoilla ja muutama pilkkikin, mutta omaa kairaa ei ollut. Alkuun pienenä kansakoululaisena sai kytätä toisten pilkkireikiä, joista pääsi kokeilemaan. Hyviä kalareikiä sitten piti suojata isolla lumikerroksella, että niistä olisi päässyt pilkkimään toisenkin kerran. Joskus se onnistui, mutta useimmiten reikä oli ummessa. Kerran onnistuin potkimaan niin pienen reiän, että pilkki siitä meni, mutta pilkkiin ottanut ahven ei mahtunutkaan ylös. Siinä oli kova sorkkiminen vanhalla tylsällä puukolla, että onnistui tökkimään ja vuolemaan reikää sen verran isommaksi, että sai kuin saikin vetäistyä pilkin talteen. Kala siinä hötäkässä pääsi, mutta tärkein eli pilkki pelastui. Eipä niitä kairattomana nöösipoikana monia pilkkireissuja lähijärvelle tullut tehtyä, muutamia nyt kuitenkin.

Vääntökalikan vuoleskelua
Seuraavana vuonna sain kinuttua vanhemmiltani jääkairan joululahjaksi. Se oli nelituumainen Vanaja, kirkas ja kevyt kaira, joka oli suoraan sanoen luksusta. Veiviä vanhemmat siihen eivät olleet raaskinneet ostaa, mutta pientä sitkeää pilkkimiestä se ei haitannut. Siitä vain puukko kouraan ja kuin Vaahteramäen Eemeli vuoleskelemaan liiteriin kairaan sopivaa vääntökeppiä, joka onnistuikin kerrasta. Koivua se oli ja siitä tuli omastakin mielestä sileä ja hyvä, ei ollut tikkuja uhkana.

Omat reiät
Lähimmälle järvelle ei viitsinyt mennä, sillä sinne ajettiin talvisin jäälle puukuormia kesän uittoa varten. Isolle alalle oli pumpattu vettä jäälle, eikä metrinen jää houkuttanut edes kokeilemaan. Maineikkaampi pilkkijärvi oli muutaman kilometrin päässä, joten sinne piti marssia reppu selässä ja kaira olalla.
Pienellä pilkkijällä oli ensi kertaa rinta rottingilla oman kairan kanssa. Tosin ensimmäisillä omilla pilkkireissuilla ei muita pilkkijöitä näkynyt, vaikka sitä odotti, että joku olisi tullut ja hieman kehaissut kairaani. Kaksi tai peräti kolme reikää sitä jaksoi sillä tappivääntimellä pyörittää, mutta tärkeintä oli oma reikä sinne mihin halusi, josta myös sopi kala ylös.

Halvatun partio-oppi
Sain houkuteltua kerran koulukaverini Matin mukaan. Sovittiin aikataulut ja linja-autolla mentiin kairan ja eväsreppujen kanssa tutulle pilkkijärvelle. Reikiä porattiin kolme ja hauskaa oli, vaikka kalan kalaa ei sillä kertaa saatu. Nälkäkin alkoi kurnimaan sopivasti, joten päätettiin kaivaa repuista eväät. Matti oli partiolainen ja ehdotti nuotion tekoa. Matilla oli tulitikut ja pieni leirikirveskin mukana. Päätettiin tehdä nuotio lähisaareen, mutta se oli sellainen koivikkoinen pikkusaari, jossa ei juuri poltettavaa ollut. Olin nähnyt naapurinmiehen tekevän metsätöissä muutaman kerran nuotion ja tiesin miten kuivista oksista saisi nopeasti hyvät kynsitulet. Siinä lämpiäisi leivät ja sormiakin voisi lämmitellä. Sanoin Matille, että haen kunnon syttyjä rannan kuusikosta, että yrittäisi sytytellä alkua, jos onnistuu. Hain pikkupojan sylillisen risuja ja huomasin jo matkalla että Matti oli saanut nuotion syttymään. Iloisena tulin nuotion ääreen ja kysäisin, että mistä Matti oli onnistunut löytämään kuivaa puuta. Matti sanoi, että kairan veivipuu oli kuivaa ja hyvää nuotioon – oli kuulemma partiossa opetettu! Kirveellä vääntökalikan sai silputtua hienosti. Matti kehotti latomaan risut äkkiä päälle, ettei nuotio sammuisi.
Meinasi kyllä pikemminkin itku päästä. Lähes pyhintä oli häväisty eli kovalla vaivalla itse vuoltu ja viimeistelty kairan vääntövarsi oli palasina nuotiossa. Nuotio tuntui pikemminkin kiirastulelta kuin ihanalta leirinuotiolta.
Yritin olla vieraskorea, enkä halunnut näyttää järkyttävän suurta pettymystä. Katselin naama happamana kairaani – pilkkijän ylpeyden aihetta. Kuin irvistäen sen päässä paistoi tyhjä putki.
Siitä eteenpäin en pilkkireissusta muista muuta kuin sen, että yhdestä reiästä nopeasti kokeiltiin nappaisiko kala – ei napannut ja lähdettiin pois. Sitäkään en muista palattiinko kävellen vai linja-autolla, mutta suuren harmituksen tunteen muistan elävästi, kun se silloin raastoi mieltä.
Toki vuoleskelin kairaan uuden kalikan, mutta se hyvin mielin tunteella itse tehty oli olevinaan joka lailla parempi. 
Joitakin vuosia myöhemmin kairaan hankittiin oikea veivi. Sen jälkeen pilkkireissulla reikiä porattiin enemmän kuin ne puolenkymmentä, minkä vääntövarrella yleensä jaksoi veivata. Ja olihan sitä iän myötä myös voimat lisääntyneet. Huolellisella pidolla ja säännöllisellä teroituksella Vanaja toimi pitkään.

Kuusituumainen
Lohikalojen, mateen ja tasapainopilkkien hetkuttelu vaati isompia reikiä. Nelituumainen jäi pieneksi, jonka jälkeen taloon tuli 6-tuumainen UR taittovarrella. Linkkuvarsi sopii suoraa paremmin autoon.  Kaira on edelleen ahkerassa käytössä ja toinen samanlainen on pojalla. Mitä sitä hyväksi koettua heti vaihtamaan.

Monet kerrat on ollut mielessä nelituumaisen hankinta ahvenvesille, mutta vanhana tasapainopilkkijänä arvostaa laajaa reikää. Ja toisaalta, kun ei harrasta kilpapilkintää, niin onhan se iso reikä pientä mukavampi pilkkiä. Nopeutta ja reikämäärää ei tarvitse miettiä.  Joskus sohjoisella ja paksulla kevätjäällä kairan ahdistaessa tulee mieleen kevyemmin porattava kaira, kenties pienempikin, mutta ne kerrat ovat kuitenkin niin vähissä, että en ole lähtenyt toistaiseksi kairaa vaihtamaan pienempään.

Sähkökaira
Viime keväänä Erän eläkkeelle jäänyt päätoimittaja Seppo Suuronen poikkesi tammikuulla vieraskalassa ja kaivoi autonsa takakontista Morakairan ja takapenkiltä salkusta Makita porakoneen, liitti ne yhteen ja sujautti vara-akun haalarin povitaskuun.
Katselin hieman ihmetellen systeemiä. Olin toki lehdestä lukenut kairatestiä ja kairannut toki moottorikairalla aiemmin kokeeksi joitakin reikiä, mutta akkuporakoneeseen liitetty kaira näytti silmään huvittavalta – pikkuruinen porakone ja iso poranterä.
Jäälle päästyään Seppo päräytti muutamia reikiä malliksi ja sanoi, että reiät ovat pilkittävissä ja kairaakin saa kokeilla vapaasti.

Olihan se niin helpon näköistä, ja hetken pilkkimisen ja seuraavan Sepon poraaman reikärivin jälkeen kairaa piti päästä itsekin kokoilemaan. Surr-rurr-rur, hetki vesipyöritystä valmiissa reiässä, että sohjotkin nousi pois ja valmista oli. Alkaa reikien teko olla helpompaa kuin heinän teko!

Pakkasesta ja akkukoneen kylmäkestosta riippuen Seppo kehui lämpimällä ja täydellä akullisella vääntävän noin 80 reikää. Kunnioitettava määrä, mutta huvittavan näköinen aparaatti joka tapauksessa. Pitkillä reissuilla pitää saada sähköä akkujen lataamiseen ja vesi- tai räntäsade ei liene sähkölaitteelle hyvästä. Suojahuppu ainakin pitäisi olla matkassa.
Joka tapauksessa ”sähköpora” oli positiivinen kokemus, mutta ihan oman kunnon ylläpitoon pidän vielä toistaiseksi vintiläkairan matkassa. Ehkä iän myötä, käsivoimien heikentyessä ja lopullisen laiskuuden iskiessä pitää sähkökaira ottaa uudelleen harkintaan. Toistaiseksi vielä yritän kieltäytyä reikienteon helppoudesta, vaikka houkutteleva mahdollisuus se kieltämättä on, sitä en kiellä.

Jos sähköpora sai kiinnostumaan, niin jääkairan akkukoneista oli Erässä testijuttu numerossa 1-2/2011. Kestotilaajat pääsevät lukemaan sen netin lehtiarkistosta ja muut kaivelemaan vanhoista lehdistä, esim.  kirjastossa.