Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa – talviluonto on kaunista katseltavaa

Reinikankoski on pakkasella kauniin luminen ja jäinen. Pari koskikaraa tirskutti jään reunalla ja lensi etäämmälle – arkoja lintuja. Hetken kuvattuani näin ison mulauksen koskessa… ?!

Koskiluonto on muutakin kuin kaloja
Koskiluonto on aina saanut meikäläisen sieluun värinää. Läpi vuoden. Kalastajan mielessä on yleensä koskien kalat, mutta koskiluonto on paljon muutakin. Virtaava vesi saa kunnioitukseni, sillä sitä ei pysäytä mikään – ei edes ihminen. Virtaava vesi on kaikista kahlintayrityksistä huolimatta villi ja vapaa. Toki patoja rakennetaan, vettä ohjataan ja ihminen pyrkii rajoittamaan monin tavoin veden kulkua ja virtausta, mutta ennemmin tai myöhemmin isoinkin patoallas täytyy ja vesi jatkaa virtaustaan johonkin suuntaan.  Luonnollisesti vastustan jyrkästi ihmisten monia patorakennelmia sekä vesien saastutusta, mutta asia jota tarkoitan on veden kiertoa maapallolla.       
Koskien, purojen ja ojien äärellä leikki-ikäisestä saakka kasvaneena virtaavasta vedestä on tullut minulle tärkeä elementti. Itse asiassa en osaa kuvitella asuvani seudulla, jossa ei olisi vettä lähellä. Virtaava vesi ja sen alati muuttuva luonne saa ihailuni.
Talvinen koskiluonto saa minut helposti liikkeelle, eikä edes onkea tarvita. Kun kevättalven pakkanen kiilaa kirkkaassa auringonpaisteessa reippaasti päälle kymmenen, mielellään -20 asteen, niin kaivan lämpimät vaatteet ja kameran esiin. Keskinkertainen talven musta-valkoisuus ja harmaus saa mieleni kaipaamat lisämausteet – huurteen, usvan, sinitaivaan ja auringon lämpösäteiden sävyt. 

Pakkaspäivän kuvalenkki
Tein kuvauskierroksen Pihlajaveden reitin tutuille kalastuskoskille Keuruun ja Virtain pitäjissä 2. helmikuuta 2012. Yhteensä neljä koskea – Reinikankoski sekä Kotalan kosket (Koskelankoski, Vehmaskoski ja Kituskosket).
Auton mittari näytti pakkasta -19 – -22 haarukassa, joten mukavan rapsakka pakkanen.
Vettä reitin koskilla oli ajankohtaan nähden runsaasti, lähes tuplamäärä pitkäaikaiseen keskiarvoon verrattuna. Riittää taimenen kudulle vettä, eikä pääse jäätymään – se on hyvä. Runsas vesimäärä on myös kuvaamiselle parempi. Vesistöjen virtaamia pääsee kurkistamaan Suomen ympäristökeskuksen sivuilta.

Ensin ajelin Reinikankoskelle. Ylempänä olisi ollut vielä reitin kalastuskoskista Pihlaiskoski-Vääräkoski-Kuuskoski -koskiketju, mutta siellä olisi ollut niin pitkät siirtymät suksien kanssa, että pelkästään se kohde olisi vaatinut koko päivän. Toisella kerralla sitten.

Lähtökuva on juuri Reinikankoskelta. Ja se iso mulaus osoittautui saukoksi. Siellä se hääräsi ja sukelteli keskellä koskea ruokaa etsien. Kovassa on senkin elanto, jos se sieltä ylipäätään jotakin kiinni sai – kivisimppuja mitä lie. Saukko on Suomen luontoon kuuluva eläin, joten en näe sitä uhkana koskireitin kalastolle.

Saukko sukelteli koskessa ruokaa etsien. Huomatessaan minut, se sukelsi pois ja häipyi alavirtaan. Arkaa eläintä ei aina pääse kovinkaan lähelle – saati kuvaamaan.

Koskelankosken niskalla on jonkin verran sulaa vettä. Vastavaloon on vaikea kuvata, mutta onnistuessaan kuvaan saa hyvän pakkasfiiliksen. Kylmä välittyy vedestä nousevan höyryn kautta ja aurinko antaa lupauksen tulevasta kesästä. Tässä voi istahtaa hetkeksi reppujakkaralle ja juoda termospullosta kahvit.

Koskikaroja näkyi päivän aikana kymmenkunta. Kylmässä höyhenet pörröllään ”vesipappi” on kuin lelukaupan maskotti.

Vehmaskoski on rannoiltaan ja kivien ympäriltä jäässä, mutta väylä on auki. Kaunista katseltavaa – täällä mieli lepää.

Kituskoskien siltavirta hyytyy nopeasti suvantoon laskiessaan. Talvi ja jää on vienyt voiton suvannon virtauksesta. Hyytävän näköinen paikka ei näin talvella houkuta – aurinkokin paistaa vain puiden latvoihin.

Varsinaisen Kituskoskien niska pudottaa vetensä lumiseen koivuholviin. Lumi ja jää ovat taittaneet koivut kaarelle kosken päälle. Valo ei osu koskikohtaan tällä kertaa mitenkään houkuttelevasti. Hieman myöhäisempi ajankohta ja korkeammalta paistava aurinko, niin koskikohta saisi enemmän kontrastia ja sävyjä ylleen. Musta-valkoisen harmaata, eikä edes kalastus hiivi mieleen, vaikka kuusenoksien alla on kesäaikaan hyvä ottipaikka.

Näin se päivän valo ehtyi ja kamerankin akut viimein hyytyivät. Toiseen kameraan sentään jäi virtaa siltä varalta, jos paluumatkalla sattuisi näkemään jotakin kuvaamisen arvoista. Akut lataukseen ja uusia maastoretkiä suunnittelemaan.