Luonto on ihmeitä täyttä – esimerkkinä havunneulaskasalta näyttävä sauvalude.
 

Luonto-ohjelmia katselemalla saa TV-ruudun kautta nähdä mitä kummallisimpia luontokappaleita ympäri maapallon. Niin maalla, merellä kuin ilmassa on otuksia, joita ei osaa kuvitella oikeiksi – ennen kuin omin silmin näkee. Eikä aina sittenkään. Pikemminkin nuo omituiset otukset tulee luokiteltua yliluonnollisten tieteisfantasiaelokuvien rekvisiitaksi.
No saattaahan näistä tieteisfantasioiden hahmoista löytyä hyvin inhimillisiäkin piirteitä.
Kukin voi päätellä löytyykö linkeistä mitään yhteneväisyyttä – kuin kaksi marjaa?

elokuvahahmo <—> suomalainen

Ihminen on peto
Jospa nyt kuitenkin palataan maan pinnalle. Suuri osa luonnon omituisuuksista elelee päiväntasaajan kahta puolen – lämpimissä oloissa tai sitten ne ovat niin pieniä, että tarvitaan mikroskooppi niiden havainnointiin.
Eläin- ja kasvikunta on maapallon rikkaus, jota tulisi vaalia nykyistä tarmokkaammin. Valitettavan usein ihmisen intressit ja taloudellinen hyöty jyrää kaiken alleen. Yksi laji syö tai tuhoaa toisen – uusia lajeja syntyy ja kuolee. Luonnon evoluutio jatkaa kulkuaan – ihminen osa maapallon luontoa, tämän hetken pedoista julmimpana.

Mutta toki Suomenkin luonnossa on paljon erikoisia otuksia, joita ei vain huomaa tai ne ovat liikkeellä silloin, kun ihminen ei niitä näe – yöllä.
Liito-orava on yksi kookkaimmista Suomen veitikoista, joka osaa piilotella vuosikausia jopa pihapiirissä kenenkään huomaamatta. Pimeän turvin liito-orava kykenee olemaan näkymätön niille, jotka sitä eivät huomaa tai osaa sen olemassaoloa aavistella.
Toki liito-orava saattaa päiväaikaankin liikkua, mutta useimmiten siitä ei ole muuta merkkiä kuin keväthangilla puiden (yleensä haapa) juurella riisinjyvän kaltaisia ulostepapanoita.

Luontokappaleilla on myös hyvä muuntumiskyky urbaanissa ympäristössä. Linnut oppivat nopeasti etsimään ravintoa ihmisen jätteistä ja jopa hyödyntämään keskellä kaupunkia lisääntynyttä vieraslajia – kuten citykaneja.  Helsingin keskustan cityhuuhkajat ovat tästä hyvänä esimerkkinä, joiden elämää on huomioitu aina mediaa myöten.

Luonnottomuuden mielikuvia
Ötökkämaailmasta löytyykin sitten paljonkin erikoisia luontokappaleita aina tuhatjalkaisista lähtien. Niin maalla kuin vedessäkin on paljon sellaisia ötököitä, joita ei ole huomannut tai ne ovat niin harvinaisia, että niiden bongaaminen sekä tunnistus vaatii tuuria ja tietoa. Ikänsä kaupungeissa asuneet voivat tehdä melkoisia ”löytöretkiä” luontoon, mutta myös ikänsä maalla asuneilta ja luonnossa liikkuneilta on saattanut jäädä jotakin näkemättä.  

On selvää, että kaupunkiasutus työntää ötökkäluontoa tieltään, eikä asuttujen alueiden lajirunsaus ole luonnontilaisten alueiden veroisia – lähelläkään. Nuoruudessa näki ukkoetanoita tämän tästä polkujen laidoilla, mutta eipä nykyisin. Tutkijoita haastatellessa on selvinnyt, ettei ne etanat ole välttämättä vähentyneet – ympäristö vain on muuttunut niille sopimattomaksi ja ne ovat siirtyneet pois arkipäivän kulkureiteiltä. Tiheästi asuttu kaupunki syö kaiken vihreän ja työntää luontoa pois edestään. 

Asumiskulttuuri ja ihmisten mielikuva pihapiirin näkymästä on markkinamiesten vuosikymmenten aikana luoma illuusio. Golf-kentän viheriö on kaunis katsella, mutta ”hyvin hoidettu” puutarha saattaa olla kaikkea muuta kuin luonnollinen. Tasattu, rajattu, lannoitettu, myrkytetty, kuivattu, keinokasteltu, leikattu, käännetty, kaulittu jne. puutarha lisää varmasti naapuruston arvostusta ja pihakilpailun voitto on vain ajan kysymys. Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhan hoito – onko näin?
Lehtijuttujen aivopesu on paaluttanut nykyaikaisen pihan koko olemuksen – steriili kammotus, jossa ei edes naapurin kissa viihdy (mikä lienee monen mielestä hyvä asia). Tästä pihanäkemyksestä varmasti moni on myös eri mieltä.

Ihmeiden aika ei ole ohi
Menneen syksyn aikana olen kerännyt kokemuksia erilaisten tuulaslamppujen käytöstä. Sieltä pimeyden keskeltä vastaan meloi omituinen otus, jollaista en ennen ole nähnyt, enkä edes uskonut vastaavan kokoluokan ”keppikerjäläisotusta” Suomen luonnosta löytyvän.
Se piti ehdottomasti kauhoa vedestä kyytiin ja kuvata.

Pitkäjalkainen ruskea ötökkä, joka oli kuin kasa syksyn havunneuloja. Ensimmäisenä mieleen tuli TV:stä tuttu rukoilijasirkka, mutta tämä ei ollut vihreä. Vaikka perhonsidonnassa tulee ötököitä katseltua ja tutkittua normaalia enemmän – en osannut sanoa mikä se oli.
Kotona sitten kaivoin kirjoista esiin, että kyseessä oli vesiluteisiin kuuluva sauvalude (Ranatra linearis), tikkumainen, pitkä ja hento ötökkä, jota kirjatiedon mukaan tavataan jokseenkin harvinaisena Pohjois-Pohjanmaalle saakka.

Sauvalude oli jalkoineen noin sormen mittainen (lähes 10 cm) , joten aivan pienestä kirpusta ei ole kyse. Varsin vekkulin näköinen otus, kun se lähti kuvaamisen päätteeksi pitkin jaloin melomaan syvyyksiin. Ulkonäkö on kyllä niin erehdyttävästi ruskean roskan tai toisiinsa takertuneiden havunneulojen kaltainen, ettei sitä kalat tai pedot vesikasvuston seasta helposti löydä, eikä sauvaluteen itsensä ravintona käyttämät muut hyönteiset osaa varoa.
Luonto on ihmeitä täynnä – sauvaluteen ajatuksia pohdittaessa lienee selvä, että myös ihminen kuuluu ehdottomasti omituisten otusten kerhoon. Sen verran ihmeissään sekin taisi kirkkaista valoistamme olla.