Lepakko on lentävä nisäkäs, jota kukaan ei halua koukkuunsa – raivotautia on syytä välttää. 

Raivotauti tappaa

Koskien varsilla kuhisee hyönteisiä, niin myös lepakoita – enemmän ja vähemmän. Erityisesti loppukauden hämärä on lepakoiden juhlaa ja niitä lentelee kosken partaalla kiusallisen huomaamattomasti ja äänettömästi. Koskaan niihin ei totu – ei ole tarvetta.
Itse asiassa lähemmin tarkasteltaessa lepakot ovat varsin söpön näköisiä, mutta eläimeen kannattaa pitää reilu hajurako. Hampaat ovat terävät ja lepakot saattavat levittää rabiesta eli raivotautia – siinä tartunnassa on leikki kaukana. Rabies-virus ei nähtävästi ole lepakoissa yleinen, mutta jo pelkkä mahdollisuus riittää. Varmuudella tiedetään, että Suomessa on kuollut yksi lepakkotutkija (1985) rabieksen aiheuttamaan raivotautiin. Tauti on tappava.

Myyttisiä tarinoita
Lepakoista on kulkenut kaikenlaisia myyttejä aina vampyyrilepakoista lähtien. Suomalainen tarina mm. kertoo Pirun katselleen Jumalan luomistöitä ja ihastui pääskyseen. Piru koetti itsekin tehdä samanlaisen, mutta sai aikaan vain lepakon. Kiukuspäissään Piru määräsi lepakon lentämään öisin, ettei epäonnistuminen osuisi jokaisen silmiin.

Kirjolohia ja lepakoita
Itse muistan aikoinaan, kun Herraskosken niskalla kalasteltiin 1980-luvulla pimeän aikaan kirjolohia. Musta Nalle oli kova sana ylävirtaan heitettynä taivaan kajoa vasten. Se näkyi ainoana perhona hyvin ja pintaperho kalasti siihen aikaan hyvin pimeän turvin niskalle laskeutuvia kirrejä.
Vain lepakot kiusasivat mieltä. Monet kerrat näki selvästi, kun lepakko tuli ja siirsi perhoa muutamia kymmeniä senttejä. Perho lähti mukaan, mutta saman tien putosi – luojan kiitos yksikään ei tarttunut kiinni.

Vasta aivan viime vuosina on selvinnyt TV:stä tulleesta luonto-ohjelmasta, että ainakin joidenkin lepakkolajien pyydystystapa on napata saalis siipipoimun mutkaan ja sieltä suuhun – pesäpallokoppareita!
En tiedä nappaako kotoiset lepakot, kuten vesisiippa, saaliinsa samoin, mutta koppi siivellä ja jalalla suuhun yhdistelmä tuntuisi ainakin maallikon ajatuksiin sopivalta systeemiltä. Ainakin perhonsiirtelyyn tuo siipikoppaus sopisi hyvin – pelkin jaloin saalistava lepakko olisi kenties jo tarttunut terävistä varpaankynsistä useamminkin mainittuun mustaan Nalleen.

Lepakononkijoita
Joka tapauksessa pimeän aika on monelle ylipääsemätön paikka lepakkokoskella. Muistan takavuosina Herraselta, kun eräs varsin karski kalamies karjui kauhusta, kun lepakko tarttui pinturiin. Onnekseen hän sai otuksen irti ilman suurempaa vaivaa ja vaihtoi välittömästi uppoavaan isoon perhoon eli mustaan stremeriin. Pian kuului koskelta entistä karmivampi huuto – lepakko oli tarttunut myös stremeriin – heitossa. Siihen loppui karpaasin onginta siltä illalta.

Omassa koukussa lepakkoa ei ole koskaan ollut, vaikka usein nuo ”batmanit” osuvat ilmassa viuhuvaan siimaan tai joskus jopa kopsahtavat vapaan perhonsiirtelyistä puhumattakaan. Tunne lepakkojen läsnäolosta ei ole mitenkään mukava ja sillä hetkellä heittotekniikka muuttuu äärimmäisen harvaksi, eikä ylimääräisiä heittoja tai vispauksia tehdä – näin ainakin itsellä.

Pelastuksia
Herraskoskella on siis lepakoita – aikaisemmin enemmän, mutta on niitä vieläkin. Takavuosina muistan elävästi, kun lepakko oli jäänyt kiinni oksaan jääneeseen perhoon, joka roikkui lyhyessä siimassa kosken päällä. Lepakko liikkui ja oli elossa, mutta mitenkäs autat? Aikamme sitä ihmettelimme, kunnes kaveri haki pitkän seipään ja sörkki niin kauan puuhun, että siimanpätkä katkesi. Lepakko putosi veteen ja koski otti omansa. Eipä jäänyt lepakko tuota enempää kitumaan.
Nyt viikko takaperin löytyi vastaava tilanne. Lepakko roikkui virran päällä perho suussa, mutta nyt siima oli edellä mainittua pidempi. Rannan puolelta löytyi keppi, jolla sain käännettyä siiman riittävän lähelle ja napattua siiman mukaan – lepakko päässä.

Menin sillalle ja laskin lepakon leveän siltapilarin päälle. Kuulapää roikkui suupielessä. Hetken lepakko oli paikallaan, mutta pian se alkoi peruttamaan ja pisti kampoihin kähisevää ääniä päästellen, kuin kiroillen. Venytin vasemman käden pusakan hihan pitkälle käden suojaksi ja painoin kädellä varoen lepakon paikalleen. Kuulapää näkyi olevan melko syvällä vasemman posken puolella. Varoen otin perhoon kiinni ja nopeasti nyppäisin sen irti. Melkoisen kimakka meteli pääsi lepakolta – varmasti sattui. Koukku sattui olemaan vielä väkäsellinen, vaikka kosken kalastussäännöissä kielletään väkäselliset koukut. Väkäsetön olisi helpottanut irrotusta ja kipua tässä tilanteessa.

Päästin otuksesta irti – lepakko aukoi muutaman kerran suutaan kuin haukotellen tai kokeillakseen, että toimiiko suu. Sitten se jämähti paikalleen, kuin nukahtaen. Varmasti se olikin perin uupunut, sillä se lienee roikkunut puussa lähes vuorokauden – nythän oli jo ilta ja muutaman tunnin päästä pimeä.
Otin ”pakolliset kuvat” lepakosta ja häiritsin sitä siirtämällä sen alas sillan kylkeen pylvään nokasta. Kovat tuntuivat olevan tartuntakynnet raajoissa – 5 kynttä takajaloissa ja 1 ”käsissä”. Voikukan lehdellä sen siirsin alas ja nopeasti sen hampaat kyllä nappasivat lehden reunaan – refleksit ainakin oli kunnossa. Hyvä tietää, että lepakko osaa puraista halutessaan nopeasti.

Illalla poikkesin vielä koskella ja hämärän hetkellä lepakko oli kiivennyt takaisin siltapilarin päälle. Aamulla se oli poissa – oletan ja toivon, että valoisan ajan levänneenä se lähti pimeän turvin toipumaan koukkuvaurioista. Vaikka lepakko ei paha olekaan, niin pysyköön tiemme erossa – ainakin Herrasen koskikausi on ohi tältä suvelta ja lepakot vaipuvat horrokseen talveksi.
Nähtävästi lepakko oli vesisiippa, mutta saattoi olla myös viiksisiippa. Joka tapauksessa lepakko – Pirun luoma pääskynen.