Muurahaisillakin on ”moottoriteitä”, mutta onko niillä navigaattori vai miten ne osaavat kotikeolleen?

Matin ja Tepon hittibiisi – ”Mä näitä polkuja tallaan” sopii hyvin muurahaisille. Toisinaan näkee sammaleisen metsän kätköissä kekomuurahaisten pesän, josta lähtee joka suuntaan todellisia muurahaisten moottoriteitä – mustalle mullalle tallattuja polkuja, joissa ei kasva yhtikäs mitään.
Ja voi sitä liikenteen ja jalkojen vipinää..  sanoisi varmasti Paavo Lipponenkin lämpimänä kesäpäivänä, kun kumartuisi katsomaan valtatien liikennettä. Muurahaisia tulee ja menee kuin miljoonakaupungissa ruuhka-aikaan. Kolareita, eikä ambulansseja tosin näy – liikenne sujuu jouheasti, vaikkakaan ei ihmismäisen suoraviivaisesti. Oma väki ei kohella – tarvitaan ulkopuolinen, esimerkiksi ihminen tallaamaan päälle.

Muurahaisten navigaattorit
Muurahainen on pieni otus ja jo muutaman kymmenen metrin etäisyys pesäkeolta on melkoisen pitkä taival – vähintään silmänkantamattoman kaukana. Miten tuo pikkarainen otus sitten voi löytää kotipesälleen? 

Selvästi sammalikosta erottuva muurahaisten ”moottoritie”, joka kuvan kohdalla oli lähes 10 metriä keosta.

Jostakin olen lukenut, että muurahaiset kulkevat feromonien avulla eli jättävät hajujälkiä kulkumerkeiksi. Varmastikin hajuissa on vinha perä ja selitys on looginen, mutta siinä olisi vielä paljon tarkentamisen varaa – mm. miten murkku määrittelee kulkusuunnan, risteykset ja erottaa oman pesän hajut ja reagoi kenties muiden teihin.

Pikkupoikana muurahaisten suunnistustaitoon ei kerrassaan osannut keksiä ymmärrettävää vastausta – myöhemmin olen epätieteellisen pohdinnan kautta tullut johtopäätökseen, että muurahainen kykenisi suunnistamaan hajujen lisäksi myös vesisuonten säteilyn perusteella.
Aikoinaan olin metsäalan harjoittelija ja työporukka kulki leimuulla eli merkitsemässä metsureille poistettavia puita. Tuolloin porukassa oli yksi vanha kaivonkatsoja, jolla tuo maaginen vesisuonivarpu taipui. Varvun kanssa muurahaiskekoja kaivomestarin kanssa kiertäessä huomattiin, että muurahaispesät olivat poikkeuksetta vesisuonten risteyksessä ja sitä suurempi pesä, mitä useamman vesisuonen risteyksessä polku oli.
Kerran kuusikon sammalikosta löytyi muhkea muurahaiskeko, josta lähti vähän joka suuntaan tummia sammalettomia polkuja – todellisia muurahaisten moottoriteitä. Kaivomestari etsi itselleen varvun ja niin se vain oli, että kaikki näkyvät seitsemän muurahaistietä olivat vesisuonen kohdalla – ainakin varpu taipui näillä kohdin. Täysin epätieteellinen tulos, mutta mainittujen ja muidenkin vastaavien vesisuonikokeilujen perusteella uskon vakaasti, että muurahaisten teiden ja pesäpaikan määräytymisen yksi tekijä perustuu vesisuoniin ja niiden säteilyyn. Onko sitten vesisuonten risteyskohta menestymisen salaisuus talvikauden ja pakkasten yli – muurahaispesän syvimmät käytävät kun ovat routarajan alapuolella? Ja onko muurahaiskekoja sitten muissa kohdissa, kuin vesisuonten risteyksissä? 

Kuvan keolta lähti viisi selvästi erottuvaa muurahaispolkua – vesisuonien risteys? Itsellä ei ”vesivarpu” taivu, joten paha sanoa.

Muurahaistutkija
Maailmankaikkeuden pulmia ratkottaessa muurahaisten suunnistustaito on mitättömän pieni asia, mutta vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta. Muurahaisissa lienee paljon muutakin tutkittavaa. Ehkäpä nuorena olisi pitänyt suuntautua hyönteistieteilijäksi – nyt olen jo liian vanha. Muurahaistutkijoita sanotaan myrmekologeiksi ja muurahaisia tutkiva tiede on nimeltään myrmekologia.

Vaikka feromonit ovat varmasti tärkeitä johdattelemaan ja ohjaamaan muurahaisten kulkua sekä murkkujen käyttäytymistä, niin silti uskon, että vesisuonillakin on merkityksensä murkkujen suunnistuksessa – miksi sitten tiet kulkevat suonia pitkin ja pesä on risteyksessä?  En heitä vesisuoniteoriaa roskiin, ennen kuin toisin todistetaan. Vai onko jollakin parempaa tietoa muurahaisten liikennejärjestelmistä?