Kalalla ja miksipä ei myös metsällä käydessä joku tavara voi muodostua muita tärkeämmäksi ja rakkaaksi – taimenperhojen rasia on minulle sellainen.
 

Perhorasia poikineen
Aikoinaan tuskastuin perholiivien taskuissa pullisteleviin noin tusinaan perholaatikkoon, jotka veivät älyttömästi tilaa perholiivien taskuista. Sitä näytti enemmän pingviiniltä kuin perhokalastajalta – erityisesti kävellessä. Todellisuudessa useimpia niistä rasioista ei juurikaan tarvittu ja jos tuli tarve, niin niistä ei tahtonut löytää etsimäänsä.
Vähensin mukana kulkevia perhorasioita jossakin vaiheessa radikaalisti viiteen. Nymfit, pintaperhot, uppoperhot, streamerit tuli omiin rasioihinsa sekä yksi hauki/lohi/erikoisperhorasia tuli myös mukaan. Kaikkia viittä kannoin aina matkassa, mutta vieläkin ahdisti. Näillä tosin mentiin vuosia, kunnes oikeasti tajusin, että illan aikana ei tule käytettyä kuin kourallista perhoja – usein vain muutamaa ja enimmilläänkin korkeintaan kymmenkuntaa. Suuri osa rasioista ja siellä keikkuvista sadoista perhoista oli vain pönkittämässä omaa uskoa ja mieltä – ilman niitä kaikkia ei muka pärjäisi. Erehdyin. 
 
Kuinka monta perhorasiaa ja montako sataa (kenties tuhatta) perhoa perhokalastaja tarvitset, että voi lähteä kalaan?

Kaupasta ei löytynyt sopivaa
Tuskastuin myös noihin kantamaani viiteen rasiaan, sillä sisällöt tuppasivat sekoittumaan ja niitä oli edelleen liikaa. Pingviini oli toki laihtunut. Vähensin lopulta rasioiden määrän yhteen, jossa olisi kaikki tarpeellinen. Perhoja vain on niin eri kokoisia,  eikä osaa perhoista saa litistää ja rasian tulisi myös mahtua helposti taskuun, että kaupoista ei vain löytynyt tarkoitusta vastaavia perhorasioita. Päätin rakentaa omia tarpeita palvelevan rasian itse.

Rasiaan tarvittiin osasto kaikille tarpeellisille eli streamereistä pintaperhoihin – myös isoille häkiläpintureille ilman litistymisen vaaraa. Mitenkään viimeisen päälle loistava rasian ei tarvinnut olla, kunhan oli käytössä toimiva. Muutama jättimäinen haukiperho tosin sai jäädä matkasta, sillä hätätilanteessa isoimmat streamerit saisivat hoitaa homman. Haukikeikat olisivat kuitenkin erillisiä ja sinne omat rasiat.

Vanhasta ylijäämävanerista löysin sopivat kansivärkit pariin laatikkoon. Kapeita koivulistan pätkiä löytyi myös kotoa sekalaisesta rimakasasta, joihin sai hyvin kiinni pienet saranat ja ohuet päätylistat nappasin ruokakaupan roskiin menossa olevista puisesta hedelmälaatikosta. Pikkuruisia nauloja ja puuliimaa minulla olikin, kun olin joskus kasaillut piirroksiin ja maalauksiin taulunkehyksiä ja muutenkin rakentelen puusta sitä sun tätä. Vanhoista keittiökaapin ovensulkijoista purin magneetit, jotka liimasin pitämään rasiat kiinni. Kuoritarpeet oli valmiina ja väkersin pikavauhtia kaksi rasiaa. Yksi lohiperhoille ja toinen sisävesien kalastukseen – pääasiassa taimenkoskille, mutta mukana saisi kulkea myös järvi- ja siikaperhoja. 
 
Lohiperhorasiasta tuli tavallinen perholaatikko foamipohjalla – vastaavia löytyy kaupoista ja sellaisen saa värkättyä vaikka vanhasta sikarilaatikosta. Sulkijamagneetti on kulmassa.

Lohirasia jäi tarkoituksella pelkistetyksi ja sisään tuli pelkkä tarrafoami, johon kerätään kalastuksen aikana kulloinkin heittosessioon tai tietylle joelle tarvittavat lohiperhot isommista rasioista – eräänlainen hyökkäyspakkaus. Kaiversin molemmin puolin koristetaltalla kanteen lohiaiheisen kuvan, niin erotan rasiat paremmin toisistaan ilman kannen avaamista.

Lohirasian kannessa on perhosta kiinnostunut kala – takana nousulohi, joka vilauttaa hieman selkäänsä aaltoilevaan virtaan noustessaan.

The Perholaatikko
Sisävesien taimenlaatikon kansiin kaiversin puolestaan vesiperhosen ja päivänkorennon. Rasian sisälle lisäsin pari läpinäkyvää muovirasiaa pintaperhoille – toinen isommille häkiläperhoille ja toinen mikrokokoisille pintaperhoille. Lopulle osalle tuli foamia. Rasian toiseen päätyyn sopii nyt kaikki tarvittavat streamerit ja isot uppoperhot, rasiaosastoihin pinturit ja pienemmät uppoperhot sekä nymfit ison pintaperhorasian vastapuolelle foamiin. Yhdellä rasialla olen pärjännyt nyt viimeisen vuosikymmenen ja kyseisestä taimenrasiasta on muodostunut minulle ”The Perhorasia” – muuta en ole tarvinnut. Mukana ovat kulkeneet niin testattavat kaikenkarvaiset koeperhot kuin varsinaiset ottiperhot aina Nalle Puheista Muddlereihin     

Suosikkirasia, joka oli kuvattaessa täysin sekaisin ala-aste ikäisten koululaisten jäljiltä.

Viime vuosina olen ottanut mukaan yhden pienen varalaatikon vahingon varalta. Yhden ja ainoan rasian hukkuessa ja pudotessa esim. koskeen voisi mennä kaikki ja sitä varten on hyvä olla edes yksi pieni rasia hätävarana, jossa on edes jokunen perho.
Toisinaan minulla on matkassa lähivesillä vain pikkuruinen pastillisrasiasta tuunattu perhorasia perhoineen taskun pohjalla, jossa on kourallinen ottiperhoja – riittävästi muutaman tunnin piipahduksiin. Ylättävän vähillä perhoilla tulee toimeen, mutta toki hyvän perhovalikoiman kanssa on helppo lähteä matkaan.

Itkun paikka
Toukokuussa meinasi päästä itku, kun The Perholaatikko oli hukan teillä. Olin pitänyt nuorisokeskus Marttisessa koululaisryhmälle vapakalastuskurssin, jossa yhtenä osana oli tutustuminen perhoihin heitto- ja kalustoesittelyn lisäksi veden äärellä saakka. Perhorasia tietenkin mukana. Vasta useamman päivän jälkeen huomasin rakkaan perholaatikkoni hävinneen.
Etsin joka puolelta, mutta mistään sitä ei löytynyt, eikä kukaan ollut sitä nähnyt. Sisuksissa kouraisi, että nytkö tuo ”aarrearkku” oli unohtunut jonnekin matkailijoita kuhisevalle Marttisen alueelle ja joku matkamies korjannut mukaansa – nimi/yhteystiedoista välittämättä.

Harmittelin, kun rasiassa oli useita enemmän ja vähemmän vaiheessa olevia kuukauden perhoja sekä näiden protomalleja. Ehdin jo kolmen viikon aikana tottua tilanteeseen – suruaika oli jo ohi – kunnes huomasin siivotessa, että kaipaamani rasia oli  pudonnut erään hyllyn taakse lämpöpatterin päälle. Nähtävästi tämä oli tapahtunut kurssivarusteita purkaessa.  Jälleennäkemisessä oli aitoa iloa!


Aamun usvassa salakkapuppeliin (Kuuperho: Erä 7-2008) Keihärinkoskella narahtanut taimen. Olin kaivanut perhon hetkeä aiemmin ”The Perhorasiasta”.

Itse asiassa tuo rasian löytyminen kirvoitti tähän blogitekstiin – että yhdelläkin rasialla voi pärjätä ja toiseksi kannattaa tavalla tai toisella lisätä omat yhteystiedot rasiaan. Varmuuden vuoksi. Ainakin rehelliset ihmiset ymmärtävät ottaa yhteyttä.

Rasia oli löytyessään ja kuvattaessa  tavattoman sekaisin, kun koululaiset olivat sitä pöyhineet, mutta se ei haitannut mieltä tippaakaan.  Otan joka tapauksessa rasian tyhjäksi ja tarvittaessa uusin pohjafoamit sekä järjestän perhot uudelleen kesän koitoksia varten. Uudet testiperhot on saatava sopimaan mukaan ja vanhoja sekä julkaistuja ”kuuperhoja” voi karsia vähemmälle. Ne ovat tehtävänsä tehneet.  Ykkösketjun varmat valinnat toki jää – niitä vaikeita hetkiä varten, kun uhkaa mennä ”munat pataan”. Toki näinkin ikävästi toisinaan pääsee käymään, mutta se kuuluu kalastukseen.