Pilkkikausi on käynnistymässä ja innokkaimmat ovat jo kerinneet jäälle – saaneet saalistakin.

Marraskuun pakkaset ovat jäätäneet järvet umpeen ja jopa meren jää etelässä kuuluu ainakin paikoin jäätyneen. Pienille lammille ja järville pääsee jo hyvin pilkille,  pyydyksiä virittelemään tai muuten ulkoilemaan. Itse olen aina ollut varsin varovainen jäiden suhteen, mutta toki sinne on pitänyt mennä joskus ehkä turhan ohuille jäille tai muuten pahoihin paikkoihin. Toistaiseksi ei vahinkoja ole sattunut, mutta pari erittäin hyvin mieleen jäänyttä vaaratilannetta on ollut. Seuraavassa se karmein kokemani tilanne keskellä parhaimpia pilkkijäitä kevättalvella.

Läheltä piti
Nuorena miehenä kävin usein pilkillä eräällä järvellä, jossa harrastin tasapainopilkintää – se oli kivaa ja jopa joskus tuottoisaa. Tasaripilkillä paikkoja joutui kiertämään varsin laajasti syöntihaluisten isojen ahventen löytämiseksi. Himoittu ”ajoahven”, kun tuntui olevan jatkuvasti liikkeessä. Kerran kevättalvella haeskelin erästä koko talvena kokeilematonta matalan päätä, josta alkaisi syvenemään. Pysähdyin katselemaan maastosta tuttuja kiintopisteitä ja laskin kairan eteen hankeen – LOMPSIS!

Kaira humahti suoraan hangen läpi sulaan veteen! Hyvä, että olin edes jotenkuten kairassa kiinni, ettei se valahtanut käsistä pohjaan. Tunne oli suoraan sanoen kuin sielun läpi iskenyt jäätävä salama! Seisoin paikallaan kuin halvaantunut – kylmä tunne muuallakin kuin sen kuulun alapään reiän ympärillä. Nostin äärimmäisen varovaisesta kairan ylös. Katsoin tuskin silmämunat heilahtaen kairan paljastamaan mustaan veteen – täysin sulaa siinä näytti olevan vaaksan hangen alla…. ja tiedä sitten kuinka laajalti….
Seisoin täysin liikkumatta ja mietin jokaista tulevaa liikettä harkiten – pelkäsin pahinta. Sitten päätin, että TAKAISIN AIVAN SAMOJA JALANJÄLKIÄ. Ne kestivät tullessa – siis todennäköisesti palatessa. Äärimmäisen varovaisella painonsiirrolla peruutin askeleen, toisen, kolmannen ja sitten jo käännyin ottaen muutaman juoksuaskeleen. Sydän takoi vieläkin säikähdyksestä. Oli tuskanhiki – kylmä sellainen. Nähtävästi siinä oli jossakin vaiheessa talvea ollut jonkun pyydys ja jätetty sitten oman onnensa nojaan merkitsemättä ja hangen alla hautunut ties kuinka laajaksi. Nähtävästi paikalliset tiesivät saman kalapaikan – matalan pään! 

Tasainen jääkenttä ei paljastanut minkäänlaista vinkkiä vaarasta. Oli suoranainen ihme, että juuri sillä askeleella pysähdyin – seuraava askel olisi ollut vähintään kylmä kylpy, ehkä vielä pahempaakin. Jäänaskaleita ei ollut edes mukana. Kävin hakemassa rannasta kuusenkarahkan ja heittämässä sen kaukaa siihen avannon tuntumaan muille merkiksi. En uskaltanut mennä lähellekään paikkaa tutkimaan avannon laajuutta. Poistuin pilkiltä laskematta pilkkiä veteen – pilkkiminen oli ohi siltä päivältä. Enkä ole sen jälkeen käynyt lähelläkään tuota avantokohtaa pilkillä. Vieläkin kammoksuttaa musta vesi siinä kairan alla ja ajatuttaa, että mikä kumma sai silloin pysähtymään askeleen päähän sulasta suuren aavan jääkentän keskellä? Olisiko yhden askeleen jälkeen tämäkin blogi jäänyt kirjoittamatta?


Lumisateet, tuulet ja pyryt saattavat peittää nopeasti avantoja, railoja tai reikiä lumeen, jotka ovat todellisia ansoja jäillä kulkeville. Niitä ei välttämättä erota ja liukas jään reuna on todella paha päästä ylös.

Avannosta on paha päästä

Tilastojen valossa kalastajien hukkumispiikki tulee aina syksyisin ja keväisin jäiden tulon tai lähdön aikaan. Lehdistä luettaessa teksteissä lukee usein, että uhri ”tunsi vedet ja oli hyvin kokenut” kalastaja. Herää kysymys, että miksi niin usein juuri kokeneet ja vedet tuntevat hukkuvat? Onko asenteissa ylimielisyyttä?
Itse en ole kokenut jäihin putoamista, mutta sieltä selvinneiltä olen kuullut, että avannosta pois pääsy on yllättävän vaikeaa. Jalat tuppaavat pakenemaan jään alle, kun pitäisi ponnistaa ylävartaloa jäälle ja ote lipsuu tai jää murenee edestä. Pakokauhu iskee, kun ei ensimmäinen eikä toinenkaan yritys onnistu ja kylmä vesi alkaa tuntumaan oikeasti kylmältä. 

Vesistöissä on monenlaisia paikkoja, joissa jää muovautuu ja käyttäytyy eri tavoin eri vedenkorkeuksilla ja eri aikoina vuotta. Tuttu talvinen jäälakeus voi kätkeä monenlaisia yllätyksiä, jotka lumi voi salakavalasti peittää.

Sauna ja viina ei auta hypotermiaan
Pinnalla pysyminen on myös tärkeää ja nykyajan kelluttavat haalarit, veneily- tai paukkuliivit ovat suuri apu avannossa kamppailevalle, mutta märkää ja kylmää ne eivät poista – eikä nosta ketään itsestään pois avannosta.
Kelluttaviin, mutta kasteleviin apuvälineisiin ei kannata suhtautua liian luottavaisesti. Avantoon pudonnut voi päästä ylös mutta hengenvaara on vielä kehon alilämmön eli hypotermian kautta olemassa. Pahaan alilämpöön ei sauna tai viina auta – ne pistävät kylmän veren kiertämään, josta voi olla kohtalokkaita seurauksia. Hypotermian hoito on ammattilaisen asia.

Pitkä naruvyyhti on myös erinomainen lisäapu, mutta käytännössä harvemmin edes mukana ja yksin kulkeva tarvitsee myös kaverin narun toiseen päähän. Repussa naru toki menee, eikä nykyajan kestävät narut paina mitään, eikä vie paljoa tilaa. Narun molempiin päihin kannattaa tehdä valmiiksi reilut lenkit, niin on mistä ottaa kiinni.

Paras pinnalla pitävä turvavaruste on kelluttava sekä kuivana pitävä pelastuspuku. Ei sekään pomminvarma ole, sillä jäinen vesi hyytää varmasti pelastuspuvussakin olevan hymyn riittävän pitkän ajan kuluessa. Lisäksi pelastuspuvun oikea pukeminen sekä kaikkien vetoketjujen kiinni pitäminen on puvun toimivuudessa A ja O. Jos kesälämpöisellä hukutaan sepalus auki, niin jo se kertoo miten tärkeää on pitää myös pelastuspuvun vetoketju kiinni. Pelastuspukujen hinnat lähtevät vajasta 500 eurosta ylöspäin, mutta kuitenkin se on ainakin ammatikseen vesillä liikkuvalle halpa henkivakuutus.

Jäälakeudella on monenlaista kulkijaa kalastajista kelkkailijoihin ja ulkoilijoihin – avannot, havaitut railot tai pyydykset tulisi merkitä aina selkeästi isoilla havuilla/risuilla, ettei niihin kukaan missään kelissä törmäisi.

Muista nyt!
Omassa ”läheltä piti” esimerkissä oli hyvät jäät, mutta nähtävästi merkkaamaton pyydysavanto väijyi sileän hangen alla uhriaan. Tämä kannattaa muistaa. Vähintään jäänaskalit pitäisi olla jokaisella jäillä liikkuvilla matkassa ja käden ulottuvilla – aina.

Jäänaskaleita on moneen lähtöön – tässä malliksi kuminauhalla käsivarteen kiinnitettävä malli. Kairaaminen ja liikkuminen onnistuu, eikä naskalit juurikaan haittaa, mutta kuminauha voisi olla leveämpää ja tukevampaa – pysyisi naskalit napakammin paikallaan.

Totuuden nimissä kerron, että syyllistyn myös itse valistuksen vastaiseen toimintaan ja lähden toisinaan ilman naskaleita tai kelluttavia apuvälineitä jäälle. En ole mitenkään muita parempi. Kirjoitin tämän blogin osaksi itselleni – että en enää kehtaisi lähteä jäälle ilman naskaleita. Olen siis se aivan tavallinen laiska suomalainen ”urheilukalastaja”, joka pyrkii edelleen urheilemaan jäillä kalastellen. Suunta ja aikomus on kuitenkin turvallisempaan päin.

Turvallisesti jäille.