Koskikalastuksen viimeinen onkipäivä on 10.9. Kuturauhoituksen perusajatus on, että tulevaisuudessakin saisimme kokea villin taimenen olemassaolon.

Koskikalastuksen loppusuora eli syyskuun päivät ennen 11.9 alkavaa rauhoitusta on edessä. Viimeinen viikon rypistys ja kesän koskikausi on sitten ”pulkassa”. Käytännössä olen jo muutaman viikon katsellut järville sillä silmällä, että alkaa olemaan aika siirtyä kirjolohi- ja siikalammille sekä syysahventen jallitukseen haukia ja kuhia unohtamatta – koskilla on jäähdyttelyn aika.
Loppukaudesta muutenkin koskilla on väljähtyneen virvokkeen maku – taimen ei syö eikä pure kesän malliin. Hormonit ohjaavat vauraampaa taimenta suvunjatkamiseen, eikä siihen kuvioon kuulu syöminen tai leikkiminen vavanheiluttajien kanssa.

Loppukausi kojamoiden

Vuosien saatossa olen havainnut reilumpien taimenten alkavan valmistautumaan kutukarkeloihin hyvissä ajoin – jo pitkältä elokuulta alkaen. Syyskuulle käännyttäessä koskessa majailevat vauraammat kutumammat usein vain pötköttelevät virrassa odotellen kypsymistään ja isommat kutumöllit häätävät ”pikkupoikia” etäämmälle – ”isäntä” varaa suvunjatkoreviiriä.
On siis luonnollista, ettei aivan loppukaudesta juuri naarastaimenet väännä vapoja, kun taas koukkuleukaiset kollit ovat riittävästi kiusattuina äkeinä tummasävyisiin isoihin ”koukkuhärpäkkeisiin”. Tämä kojamoiden ärtyneisyys tiedetään ja osataan kyllä hyödyntää. Saalistilastot sen kertovat.

Kaupalliset kalapaikat pyörivät

Muutamat maamme virtavedet ovat hakeneet rauhoituksen purkua – perusteena olematon luonnonkalojen lisääntyminen. Käytännössä rauhoituksen purku on usein haettu kalastusalan bisneksien pyöritykseen. Sitten on vesiä, joissa saa kalastaa harjusta tai muita kaloja, mutta ei taimenta, lohia tai vaellussiikaa – ns. vahinkokalat on vapautettava välittömästi. Ymmärrettävästi pohjoisen sallituilla harrivesillä syyskalastus on suosittua ja perusteltua. Kalastajan pitää aina varmistaa kalastuksensa luvallisuus – syksyllä luvalliset paikat ovat tosi harvassa. 

Harri ja kirre ovatkin kevätkutuisina kaloina syksyllä parhaimmillaan, kun ne tankaa talvea varten – niin virtavesissä kuin järvillä. Syyskalastuksen suurin ristiriita onkin se, ettei kalastava kansa mitenkään malta olla kalastamatta kutupaikkojen isoja ”kekäleitä”, vaikka hieman eri paikasta voisi saada siimansa ykkösluokan ruokakalaa. Ihmismieli on heikko.
Saappaanmustat kutukalat eivät todellakaan ole kenellekään makunautintoja. Myös turhat väsytykset olisi hyvä karsia pois, sillä kututapahtuma on jo sinänsä kalalle riittävän rankka juttu – ei siinä vapamiehiä tarvita enää avittamaan kiilapoikina olemista, eikä ehtyviä voimavaroja tuhlaamaan.

Itse olen jo pitkältä elokuun puolelta silmitellyt järvien suuntaan ja viime viikolla pintavesi jäähtyi siihen malliin täällä Suomenselällä, että kala nousi pintaan – on ilo siirtyä pikku hiljaa järvikalastuksen pariin. Siellä odottavat aina niin haasteeliset siiat ja kesänpulleat kirret.  
Mutta pakostakin pitää vielä muutaman kerran käydä jäähdyttelemässä lähikoskilla ja rypistellä viimeiset kesäheitot koskeen.
Tummia kaloja en havittele, vaan koskiin nousee pitkin syksyä  syönnösvaellukseltaan palanneita kirkkaita taimenyksilöitä. Ne ovat taisteluvoimiltaan ja räväkkyydeltään sitä parasta A-luokkaa – niiden kohtaaminen kiehtoo levotonta kalastajasieluani. Liha on heikkoa.