Lumi, kylmä ja valkoinen maisema rauhoittaa. Talvipäivänä pienikin piipahdus luontoon ja erityisesti koskelle saa hyvälle mielelle.

Pakkasen äänimaailma on eri maata
Olen aina ihastellut lumista luontoa sekä pyrkinyt liikkumaan talvimaastossa. Lumettomat talvet huolestuttavat, sillä mielestäni lumi, jää ja pakkanen kuuluvat talveen. Pitkä, musta ja lumeton syksy on myrkkyä mielelleni. Mustan ajan vaihtaisin mieluusti joko etelän aurinkoon tai Lapin lumiseen kaamokseen.
Pakkasen kiristyessä yli 20 asteen, askeleet narskuvat ja luonnon äänet kuuluvat muutenkin aivan eri tavalla kuin muulloin. Luonto näyttää ja kuulostaa satumaiselta. Puut ja pensaat kahisevat, napsuvat ja paukkuvat – hengityskin jäätyy partaan. Kylmä ilma saa luonnonäänet kuulumaan toisin – kiinnostavasti.

Erityisesti kirkas pakkaspäivä talvisessa koskiluonnossa säväyttää ja rentouttaa meikäläisen mieltä. Veden äärellä kuuraan vetävät puut, rannan lumi ja jää sekä pakkasen voimasta höyryävä vesi ovat totaalinen vastakohta kesälle. Siinä saattaa vierähtää toinenkin tovi, kun istuu ”kesäisen” perhonvaihtokiven/penkin nokassa ja katselee talvisen virran kulkua. Joutsenperheeseenkin saattaa törmätä, joka kyllä aikailematta ui ylvään rauhallisesti omalta kannaltaan turvallisemmalle etäisyydelle.


Olen onnekas, sillä olen asunut ikäni virtavesien ääressä ja saanut nauttia ympäri vuoden koskien tarjoamista luontokokemuksista. Suosittelen muillekin piipahdusta tutulla kesäkoskella myös pahimman sydäntalven aikaan – edes kerran ilman kalavehkeitä. Maisema, luonnon monimuotoisuus ja kauneus voi yllättää positiivisesti.


Vesipappi ei vettä pelkää
Koskikara (Cinclus cinclus) niiailee jään reunalla ja sukeltaa veteen. Niitä lintuja ei tunnu kylmä haittaavan, eikä hyinen vesi pelottavan, kun ne kaivelevat kosken pohjasta ötököitä henkensä pitimiksi.
Koskikarat ovat talven täällä maan keskiosissa ”etelän lämmössä” ja palaavat kesän tullen pohjoiseen pesimään. Kovina talvina ”kinluxeja” kertyy tiettyjen sulana pysyvien koskien äärelle melkoinen joukko.
Koskikara on arka lintu, mutta usein koskilla liikkuessa nekin tottuvat samaan ”harmittomaan pipopäähän” ja paikallaan katsellessa saattavat piipahtaa alta viiden metrin etäisyydelle. Niiaavat muutaman kerran, pulahtavat veteen ja ponkaisevat takaisin kiven/jään reunalla päivystämään. Useimmin ne kuitenkin pysyttelevät reilusti kauempana.
Koskikara on muuten Norjan kansallislintu ja Viroksi sen nimi on hauskasti ”vesipapp” – kuvaava nimi mustalle linnulle, jolla on liperit kaulassa.

Saukko on osa luontoa
Talvikoskella voi hyvällä tuurilla saukko (Lutra lutra) uida huomaamattaan näkyviin. Nälkä ajaa sen pikku ojilta ja puroilta isompien ja sulana pysyvien vesien ääreen. Joskus vuosikymmeniä takaperin keskellä lumista metsää löytyi kummallinen lumiura – kuin vaaksan levyisellä putkella hankeen vedetty. Olimme työporukan kanssa metsäntöissä, eikä kukaan osannut varmuudella sanoa, mikä kumma otus jäljet oli tehnyt.
Muutaman päivän viiveellä jäljet saatiin varmistettua saukolle kuuluviksi. Eräs asiantuntija vakuutti saukon retkeilevän toisinaan uusia sulina pysyviä ruokavirtoja etsiessään kilometrikaupalla. Hangen ollessa sopivan kantava, saukko heittäytyy vatsalleen ja potkii takajaloilla itselleen vauhtia. Kroppa toimii luistavana pulkkana ja pystyssä oleva pää suksen nokkana. Näin se voi luistella ja lasketella pitkiäkin matkoja jättäen hauskan näköisen ”pulkkauran” taakseen.
Monet koskikalastajat älähtävät saukon nähdessään – ne syö taimenet. On totta, että kiinni saadessaan saukko pistää poskeensa varmasti lohikalan, mutta pääosa saukon ravinnosta on särkikaloja, ahvenia , haukia sekä sammakkoeläimiä – otuksia, joita se helpoimmin saa kiinni. Aluksi kyllä epäilin, mutta nykyään uskon tämän, sillä Risto Sulkava on tutkinut asiaa mm. omalla kotikoskella Herraskoskella.saukon sukellus
Saukko on osa luontoa ja puolestani saa puolestani sukellella kotikoskellani, mutta minkkejä harmittelen. Minkit eivät kuulu luontoomme ja runsastuneena ovat pahoja tappajia niin kalastolle kuin vesilinnustolle.

Tuikki yllättää
Eikä taimenen tuikkikaan kosken niskalla ole harvinainen. Mikä lie tuikin tarkoitus – ehkä vain omaksi huvikseen? Aikoinaan näitä keskitalven tuikkijoita tuli yritettyä pintaperhoilla, mutta aivan turhaan. Kyllä taimen ottaa talvipakkasellakin pinnasta, mutta juuri pinnassa pyörähtänyt ja olinpaikkansa paljastanutta kalaa en ole saanut nousemaan ikinä saman päivän aikana. Pinnan alta ronkkien kylläkin, mutta tuo pinnassa laiskasti koukkaus tai jopa puolittainen hyppy yllättää joka kerta.

Itse asiassa olen hieman yrittänyt saalistaa kamerallani tuota talvitaimenen yllättävää tuikkia toistaiseksi onnistumatta. Avara kosken niska on peliityyni ja kala voi pyörähtää pintaan mistä ja milloin tahansa – tai olla pyörähtämättä. Se vaan tulee sitten joskus kohdalle – tai sitten ei.
Etualan vailoisimpaan tyyneen kohtaan sitä tuikkia odotin… lottovoitto jäi saamatta.

Kerran olin lähellä onnistumista, kun olin tapittanut pitkään kamera latingissa pakkasessa höyryävän Herraskosken niskalla. Jostakin kummasta sain ”telepaattisen” tunteen, että tuossa kuuraisen puun kupeelta nousee kala tuikkiin ja saan loistavan koskitalvikuvan. Haaveilin, odotin ja räpsin kohdasta jo muutaman kuvan kokeillakseni valotusta. Odotin. Ei tullut tuikkia ja sulloin kameran takin sisään lämpenemään, sillä 20 pakkasella isomman digikameran virta loppuu luvattoman nopeasti. Saatuani kameran liiveihin ja vetoketjun kiinni kala nousi komeaan tuikkiin juuri toivomassani kohdassa. Permanto – en ehtinyt millään yrityksestä huolimatta kaivaa kameraa tuikin jo hävittyä. Niin tavallista, en ole osunut lotossa, eikä arpajaisetkaan liiemmin suosineet.
Tapahtuma on kuitenkin jäänyt voimakkaana mieleeni. Mikä kumma tuon telepaattisen tunteen sai aikaan ja kalan pyörähtämisen juuri siinä kohtaa. Onko ”voima” kanssani, mutta en vain ole oppinut käyttämään sitä ja olenko peräti sukua tähtien sodan Obi-Wan Kenobille?