Ei uskoisi, että etelän kevät kolkuttelee jo huhtikuun ehtoopuolella. Artikkelin dead line puskee päälle, joten aika ei anna enää myöten odotella lehtivihreän versomista, saatikka t-paitakelejä.

Pumppaan ilmatäytteisen kajakkini latinkiin Nukarinkosken alasuvannolla. Aikomuksenani on meloa penikulman verran alavirtaan Myllykoskelle. Olen aiemmin kierrellyt kajakilla Vantaanjokea laajasti läpi kalastusmielessä, mutta en koskaan tätä pätkää.

Nyt haistelin uusia tuulia puhtaasti luonnontarkkailun ja seikkailun hengessä. Tällä kertaa saivat kalastelut jäädä, vaikka vapakansan runsaudesta saattoi tehdä johtopäätöksiä tankkiauton tuoreesta vierailusta.

Monta melanvetoa ei tarvitse kauhaista, kun ensimmäiset virran poikki rojahtaneet puut tukkivat uoman. Yhden yli pääsen nytkyttelemällä kajakkia, seuraavan järeän rungon alta limboan. Sitten jo ihmettelenkin massiivista jäätynyttä vaahtopatjaa, jolla eteneminen tuntuu kuin styroksilla meloisi.

Kun alkutahmeuksista on selvitty, tulee vastaan varsinainen savotta, jossa tarvittaisiin Kalle Päätaloa ja kumppaneita avuksi. Tukkisumaa riittää kymmenien metrien matkalle, eikä läpi pääse. Kiipeän kaatuneelle rungolle ja hinaan kajakin kuiville. On pakko raahata purtilo vaikeakulkuisten risukoiden poikki. Otsa puskee soijaa yhtenä norona ja touhun järki arveluttaa toden teolla. Tällä vauhdilla ei perille päästäisi ennen pimeän laskeutumista.

Virtaama liikutti vesimassoja hyvää vauhtia, ei silti lähellekään ajankohdalle tyypillisissä mahtikuohuissa. Viime vuosina massiiviset kevättulvat hurjine jäidenlähtöineen ovat jääneet kokematta.

Matka taittuu virran siivittämänä joutuisasti, eikä eteen tule enää onneksi pahoja esteitä. Puita retkottaa virran yllä, metsäinen jakso vaihtuu hakkuuaukeaan, jokin parhaat päivänsä nähnyt kesämökkikin nököttää omassa yksinäisyydessään.

Ihmisiä ei näy, eikä kuulu missään, erämaan tuntu on vahvasti läsnä. Klisee, totta, mutta mielessä soivat Syvä joki -elokuvan banjot.

Vaikka pakkasjakso pysäytti kevään etenemisen, linturintamalla riittää havainnoitavaa. Joka mutkan takaa lähtee sinisorsia tai telkkiä lentoon, välillä vinkaisee haapana, punarintoja tuijottaa rantapenkalla, peipot laulavat, västäräkki keikkuu kaislamatolla ja osuupa silmiin pyrstötiainenkin.

Olin varannut matkaan järjestelmäkameraa teleobjektiivilla vedenpitävään pussukkaan pakattuna, mutta virta vie sen verran vinhaa vauhtia, etten voi ajatella kuvaamista. Jäipähän ikuistamatta muutaman metrin päässä jyrkällä rantatörmällä ihmetellyt peukaloinenkin.

Vastaan tulee itselle uusia pieniä virtapaikkoja, välillä kuohahtaa ihan koskenkin merkiksi. Ei ihme, että vapakättä alkaa kutittamaan. Monet kohteista sijaitsevat syrjässä, eikä niillä taatusti ramppaa kalastajia riesaksi. Saalisoptioissa olen haistavinani ainakin turpia ja kirjolohia.

Raalantien sillan jälkeen joki tuntuu levenevän ja virtaus vaihtuvan leppeämmäksi. Pääasiassa kiemurrellaan peltomaisemassa, jonkin verran rantaan ulottuu jylhiä metsiä. Rantapenkat ovat etenkin metsäisemmillä paikoilla virran jyrkiksi nakertamia, eikä missä tahansa pääse rantautumaan.

Ennen Myllykoskea kuohuu tiuhaan tahtiin viisi koskipaikkaa, joissa olen huomaavinani tulistelulaavuja taukoja ajatellen. Olisin mieluusti napsinut valokuvia kajakin kyydissä vinhasta menosta, mutta piti keskittyä melomiseen. Tarkkaavaisuudesta huolimatta kolautan pohjaa pari kertaa kiveen.

Etappi muodostui kokonaisuudessaan rauhalliseksi, autojen ääntä kuului häiriöksi vain joen koukatessa loppumetreillä ihan kolmostien vierestä.

Takatalven harmaudessa maisemat eivät oikein vielä päässeet oikeuksiinsa, mutta tästä jäi kova polte ottaa revanssi aikaisen kesäaamun vehreydessä.