Metson suku -kirjan ovat tehneet Markus Varesvuo ja Pertti Koskimies.

Metson suku -kirjan ovat tehneet Markus Varesvuo ja Pertti Koskimies.

Lintukirjat tai linnuista kertovat tietokirjat avaa yleensä hieman aristellen. Että taas on tiedossa rautaisannos tieteellistä tekstiä, joka pudottaa lukijan polvilleen kuin aloittelijan luistimilla.

Markus Varesvuon ja Pertti Koskimiehen Suomen kanalinnuista kertova teos ”Metson suku” riisuu aseista (ainakin osan) jo ensimmäisellä aukeamalla. Kirjan nimi ja tekijät on pudoteltu höyhenien sekaan. Seuraavalla aukeamalla vastaan tulee hieno ja tiukka lähikuva metsosta, jonka takki on täynnä lumilaikkuja.

Aloituskuvat kertovat paljon kirjan hengestä. Sisällössä mennään lähelle kohdetta sekä kuvissa että teksteissä. Metson, teeren, riekon, kiirunan ja pyyn elämä suomalaismetsissä leviää eteen kuin tutkimukseen kohteet olisivat itse olleet äänessä.

Koskimies avaa metsäkanojen maailman hämmentävän yksityiskohtaisesti ja konkreettisesti. Jopa suolentoimintaa myöten.

Useimmat varmaan tietävät, että nämä otukset pärjäävät ankarissa olosuhteissa syömällä suurin piirtein mitä tahansa. Talvella ravintona ovat havu- ja lehtipuiden silmut, oksat, neulaset ja urvut.

Harvat ovat varmaan tietoisia siitä, että ravinto ei ole mitään amerikan herkkua edes metsäkanoille. Ruoka on karkeatekoista, runsaskuituista, huonosti sulavaa ja myrkyllistä.

Koskimies palauttaa kirjassa mieleen Veikko Huovisen novellin, jossa kaksi kaverusta istuu yhden talven metsoina männyneulasia syöden ja lumikiepissä nukkuen.

– Helpommin saattaisi ihmisen sisuksissa sulaa ruosteinen rautanaula kuin kovat, karkeat ja pihkaiset neulaset, joissa piisaa terpeenejä sun muita sivumakuja, Koskimies sanoo.

Silti lintujen on tultava toimeen sillä, mitä suomalainen talvi tarjoaa, siis jäätynyttä ruokaa joskus kipakoissa pakkasissa. Ei ihme, että metsäkanat viettävät joskus kiepissä 22-23 tuntia vuorokaudesta.

Kieppi, metsäkanojen piilopaikka hangen keskellä, on toinen ihme, jonka Koskimies nostaa keksinnöistä suurimmaksi:

Metsän ihme, metson säilyminen hengissä puoli vuotta pihkaneulasia poimimalla, on mahdollista vain pohjoisen lintukansan nerokkaimman keksinnön ansiosta, evoluution isoimman oivalluksen sitten etelään muuttamisen. Pohjanlintuhan voisi nukkua lumessa!

Maan pinnalle

Kirja on syystäkin melkoista  ylistyslaulua metsäkanojen pohjoiselle suvulle, ja sitä suurempi on rysähdys, kun Varesvuo ja Koskimies pudottavat lukijan kirjan loppupuolella kuin lennosta luvussa ”Ihmisen maailmasta”.

Tähän ei tarvita kuin muutama numero. Vuonna 1937, jolloin syntyi metsästyskauden tilastohuippu, metsoja ammuttiin Suomessa 173 000 kappaletta. Nykyinen saalis on kuudeosa huippukaudesta, ja metsästäjiä on kolme kertaa enemmän. Missä mättää?

Metso ei ole ainoa lintu, joka on kärsinyt tehokkaasta metsätaloudesta, jonka jäljiltä metsät ovat pirstoutuneet, nuorentuneet ja yksipuolistuneet. Oma roolinsa kantojen hupenemisessa on ollut pienpedoilla ja metsästäjillä.

– Metsäkanat ovat sopeutuneet Metsä-Suomeen, talvi-Suomeen. Ihmisen itselleen mylläämässä Suomessa ne kärsivät. Ihminen voisi kuitenkin auttaa kanalintuja hoitamalla elinympäristöjä siten, että lintujen elinolot turvattaisiin ympäri vuoden, Koskimies ehdottaa.

Keinoja on paljon, kuten se, että linnut tarvitsevat eri-ikäisiä, puustoltaan ja kasvillisuudeltaan vaihtelevia metsiä. Lisää vinkkejä kannattaa lukea kirjasta. Ja Varesvuon hienot kuvat on itse nähtävä.

Metson suku – Suomen Kanalinnut: Markus Varesvuo & Pertti Koskimies, 240 sivua, Docenco 2015, hinta 34, 95 € (Suomalainen kirjakauppa) tai 32,95 € (Docendon tarjoushinta)

PS. Arvomme Erän Facebook-sivuilla kolme Docendo Oy:n lahjoittamaa Metson suku -kirjaa. Arvontaan voi osallistua painamalla Tykkää -nappia. Kirjat arvotaan maanantaina 21. joulukuuta klo 14.