Kun satunnainen toimittaja tyrkkää Pasilan toimitalossa naamansa kiinni ikkunaruutuun ja yrittää taivuttaa niskansa siihen asentoon, että silmät ovat kohti taivasta, näköelimien eteen ilmestyy tuotteita, joita voisi kuvata seuraavasti: Cumulus humilis, Cumulus mediocris, Cumulus Congestus ja ehkäpä Stratocumulus perlucidus.

Puhumme siis pilvistä.

Meteorologille ilmassa olevat kelluvat esineet kertoisivat enemmän kuin tuhat sanaa ja alaan vähänkin perehtynyt harrastaja tietäisi, että ilmassa taitaa yhä olla pientä kosteutta. Ilman vesihöyryä pilviä ei nimittäin ole eikä tule.

Kaikkien kansalaisten olisi syytä olla kiinnostuneita pilvistä, ja erityisesti pilvien pitäisi kiinnostaa ulkoilmassa viihtyviä kansalaisia, kuten kalastajia, metsästäjiä ja retkeilijöitä. Pilvet näet kertovat paljon ilmakehän tulevista tapahtumista, vaikka välillä voi tietysti luottaa vanhan kansan sananparsiinkin. Itä ei tuule itkemättä, ei ole tyhjästä syntynyt viisaus, sillä idästä työntyy Suomeen useammin vain matalapaineita.

Elämää erämaan keskellä helpottaa usein tietysti matkapuhelin, jonka näytöltä voi – kuuluvuusalueen niin salliessa – tarkistaa, mitä ilmatieteen laitos on tuleville päiville povannut. Monilla vaeltajilla mukana on pieni matkaradio, jonka avulla pääsee pikaisesti takaisin sivistykseen ja josta kuulee uutiset ja sään. Mutta ne pilvet, ne pilvet…

No, ajatelkaapa nyt! Katselet siinä kahvitauolla taivasta, jolla ajelehtii kumpupilviä isoina lauttoina, torkahdat ja huomaat, että taivaalle on ilmestynyt Altocumuluksia, jotka hinaavat perässään Altostratus -lauttaa!

Hohoo!

Pilvien fenomenologiaan perehtynyt laiskottelija tietäisi heti, että seuraavaksi päiväksi kaavailtua reittisuunnitelmaa sen näköalatunturin osalta on ehkä muutettava. Tiedossa saattaa nimittäin olla Nimbostratusten päivä. Eli sadetta pukannee koko taivaan leveydeltä.

Mutta ei pilviä tarvitse havainnoida pelkästään hyödyn takia. Niitä voi harrastaa ihan omaksi tai kaveriporukan iloksi, varsinkin jos reppuun solahtaa mukaan Pilvibongarin taskuopas, johon merkitään havaitut pilvet tai vaikkapa auringonpilarit ja ynnätään pisteet.

Harmillisinta kirjassa on, että pilvilajeja on paljon enemmän kuin niistä on kuvia. Peruslajeja on vain kymmenkunta, mutta alalajeja, muunnoksia sekä lisäpilviä ja täydentäviä piirteitä on hirvittävä määrä.

Kaikkia ei ehkä bongaa ilman ammattilaisen apua ja toisaalta Suomesta näitä kaikkia lajeja ei edes löydy. Esimerkiksi nimi Australian vyörypilvi jo kertoo, että nämä pinnat kerätäkseen on hieman matkustettava. Ja epäilen, että lakki- tai viiripilviäkään ei suomalaisten tuntureiden päältä hevillä löydy.

Pilvibongarin taskuopas: Gavin Pretor-Pinney, 112 sivua, Atena 2010

Marko Korhonen