Norjalaisen Anders C. Kroghin kirja ”Jaguaarin voima – vuosi Amazonian sademetsässä” on nojatuoliseikkailijan näkökulmasta melkoinen kokemus. Krogh osti 23-vuotiaana menolipun Peruun, hakeutui sademetsään alkuperäiskansan eli matses-kansan pariin ja asui siellä kokonaisen vuoden.
Krogh ei ollut pelkästään ulkopuolinen tarkkailija, vaan hän osallistui heimon arkeen ja juhlaan, opiskeli kielen, metsästystekniikat ja rituaalit. Matkan aikana norjalainen kuuli syvällä sademetsässä asuvista pitkähiuksisten heimosta, jolle paikalliset ovat antaneet nimen demushbo, ja joista muut ovat nähneet vain vilahduksia.
Krogh yritti etsiä pitkähiuksia jopa matsesien kanssa, mutta he onnistuivat vain pääsemään pitkähiuksien lähelle, kuulemaan oudon heimon äänet, mutta kohtaamatta muuta kuin leiripaikkoja. Viidakkoretkillä Krogh havaitsi, että paikallista elämäntapaa uhkasi ja uhkaa maailmanloppu. Sademetsän uumeniin, kauas valvovista silmistä on tehty isoja hakkuualueita ja seassa on kokaiiniviljelmiä, joissa intiaaneja käytetään orjatyövoimana.
Kroghilla ei ollut vaihtoehtoja. Vaikka hänen alkuperäinen tarkoituksensa oli jäädä viidakkoon loppuiäkseen ja elää siellä ”jalona villinä”, oli Kroghin pakko palata Norjaan ja ryhtyä etsimään aineistoa salakuljetuksesta sekä siihen sekaantuneista virkamiehistä. Viime vuonna Brasilian poliisi löysi satelliittivalokuvien avulla useita kokaiiniviljelmiä ja -jalostamoita matses-kansan alueelta.
Kroghin seikkailu olisi helppo tuomita kirkasotsaisen länsimaalaisen egoa ja adrenaliinihumalan etsimistä tukevaksi retkeksi, jos lopputulos olisi ollut jotain muuta. Riskinä tietysti oli, että norjalaisen mukana matsese-heimon keskuuteen olisi levinnyt jokin sivilisaation sairaus, jota ei viidakon konsteilla olisi parannettu ja että yksi heimo olisi reissun seurauksena sivistynyt lopullisesti.
Nyt kirjan tuliaisena on myös se tieto, että ”viidakon villit” eivät välttämättä kaipaa sivistyksen hellää kosketusta ja että eräät heistä ovat täysin tietoisesti eristyneet ulkomaailmasta. Jopa osa matseseista, heimo, joka länsimaisesta näkökulmasta on puhdas luonnonkansa, kaipaa vielä kauemmas maailman valvontakameroista, jotta ”löytäisi jotakin menetettyä”.
Kroghin kirja on kuin ovi salaiseen puutarhaan, jonka toivoisi säilyvän turmeltumattona maailman puristukselta. Lukijana ainakin toivoo sitä, että tie sonnalla viidakkopolkuja juoksevat dokumentaristit ja madventures-tyyppiset travellerit älyäisivät pysyä poissa sieltä, mihin heitä ei aina kaivata, vaikka kuinka tekisi mieli etsiä itsensä rajoja ja levitä joka paikkaan kuin tarttuva tauti.
Jaguaarin voima – vuosi Amazonian sademetsässä: Anders C. Krogh. 367 sivua, Bazar 2009
Marko Korhonen
PS. Se jaguaarin voima, se syntyy ihmisessä, kun erään kirkkaankeltaisen sammakon selästä ja vatsasta raavittua limaa tai eritettä hierotaan hehkuvalla puutikulla tehtyyn palohaavaan. Länsimaissa aine todennäköisesti kriminalisoitaisiin.
