Sisävesillä tunnetaan ilmiö kevättulva, jota rannikolla ei ole. Lumien sulamisvedet saavat järvien vedenpinnan nousemaan jopa metsiin ja pelloille tarjoten kevätkutuisille kalalajeille uusia kutupaikkoja.

Merellä kutu tapahtuu paljon ”vakiintuneemmissa” olosuhteissa.

Toisaalta hyvin vähäsateiset kesät voivat aiheuttaa sisävesillä veden puutetta, mikä tuntuu haitallisena etenkin joissa.

Sitä vastoin meriveden korkeuteen ei kesän kuivuudella sen paremmin kuin sateisuudellakaan ole vaikutusta.

Muitakin eroja voisi luetella, mutta edellä mainitut ovat kalastajan kannalta tärkeimmät. Miten ne sitten vaikuttavat käytännön kalastukseen, onkin jo toinen juttu.

Hauki on helppo löytää

Mistä löytää ottipaikat? Rannikkomme kaltaisilla laajoilla vesialueilla mistä-kysymyksen merkitys korostuu. Kalojen olinpaikat on yksinkertaisesti keksittävä, mikäli halutaan edes jonkinlainen mahdollisuus saaliiseen,sillä tasaisena mattona elämää ei esiinny edes maailman parhaimmilla kalavesillä.

Kalapaikan haku alkaa syvyyskartan tutkimisesta. Tärkeimpiä huomioonotettavia asioita mietintäsessiossa ovat vuodenaika, tavoiteltava kalalaji, tuulen suunta ja voimakkuus sekä käytettävissä oleva venekalusto.

Hauki on periaatteessa helppo löydettävä myös merellä. Keväisin varmoja paikkoja ovat laajat,matalat lahdet,varsinkin jos ne avautuvat etelän–lännen suuntaan. Niissä vesi lämpiää nopeimmin ja niihin myös hauet haluavat jälkikasvunsa aihiot  laskea.

On hyvä muistaa, että hauet eivät loikoile pelkästään rantaruovikoissa, vaan varsinkin suurikokoiset yksilöt tavoittaa helpommin lahden keskelle tai edustalle jäävästä syvänteestä. ”Syvänteeksi” riittää tässä tapauksessa hyvin jo 2–4 metrin vesi, joka ilman muuta kannattaa kalastaa riittävän syväkulkuisilla vaapuilla tai jigeillä h-i-t-a-a-s-t-i pohjaa myöten.

Myöhemmin kesällä nämä lahdet muuttuvat alle parikiloisten pikkuhaukien temmellyspaikoiksi, mutta syksyllä niihin saattaa nousta isoja vonkaleita uudestaan.

Kutuajan ulkopuolella haukia voi menestyksellisesti löytää esimerkiksi isompien selkien laidoilla olevista ruovikoista,penkan reunoista, erilaisilta uposkasvillisuusalueilta, rakkolevää kasvavien saarten ja karien kupeilta sekä myös selkämatalikoilta.

Ainakin pikkuhaukia löytyy lähes satavarmasti, kunhan viitsii ronkkia läpi tarpeeksi monta kohdetta. Ison vonkaleen mahdollisuus lisääntyy syys–lokakuusta alkaen vesien viilennyttyä.

Tuulen suunta vaikuttaa merelläkin siten, että yleensä parhaat saaliit saadaan tuulenpuoleiselta rannalta. Kuitenkin jos tuulen suunta on muuttunut aivan äskettäin, voi ”vanhan tuulen” ranta olla anteliaampi, vaikkei tuuli sinne enää osukaan.

Jos kaikuluotaimessa on lämpötilanäyttö, sitä on hyvä tarkkailla ja opiskella lämpötilan vaikutusta kalojen liikkeisiin.

Tuulta käytetään hyväksi myös kalastustaktiikassa. Jo tuuli ei ole kova, ei hauenpyynnissä yleensä kannata ankkuroitua. Vene ajetaan sopivasti tuulen yläpuolelle ja kalastettava alue ohitetaan ns. rekaamalla, samalla tietysti viehettä heittäen.

Parhaimpaan tulokseen pääsee,jos joku veneessä olijoista uhrautuu moottorin käyttäjäksi ja ohjaa sen verran, että vene pysyy sopivan matkan päässä ottipaikoista.

Hauen kalastuksessa parhaimpaan tulokseen pääsee, kun liikkuu paljon, uhraa vain muutaman heiton kuhunkin ottipaikkaan ja poimii nälkäisimmät kalat talteen. Sen sijaan ahvenen pyynnissä ankkuroituminen on enemmän perusteltua, onhan kysymyksessä parvikala.

Tuulisia ahvenpaikkoja

Kunnon kokoinen meriahven on monen vapaa heiluttavan mieluisa tavoite. Nykyisin tosin voi olla tyytyväinen, jos saa fileointipöydälleen edes muutamia 300–500-grammaisia, sillä takavuosien kokojuhlat ovat monilta alueilta ohitse.

Kokopuutteen korvaa maukas liha ja runsaslukuisuus. Kilomääräisesti ahvenia kertyy hyvillä alueilla helposti enemmän kuin haukia, mutta epäonnistunut ottipaikkojen haku kyllä näkyy saaliissa välittömästi. Niin yleinen kala kuin ahven onkin, hyvä saalis ei suinkaan ole itsestäänselvyys.

Ahvenen ongelma haukeen verrattuna on, että parhaat paikat ovat usein siellä minne tuuli sopii, eli selillä. Myös syvyyttä voi ottipaikassa olla melkoisesti, joten ankkurin pitäminen on ainainen ongelma vähänkin kovemmalla tuulella.

Selkäpakat antavat ahventa oikeastaan muina aikoina vuodesta kuin kevätkudun tietämissä, mutta varsinkin syksyllä ahventen parveutuessa ne ovat huippumestoja. Kannattaa käydä katsastamassa, jos vain tuuliolot sallivat.

Rannikolla tuulet aiheuttavat virtauksia, jotka tuntuvat erityisesti salmissa. Koska maantiesillat rakennetaan yleensä salmikapeikoihin, ovat niitten ympäristöt tästä syystä oikeita ahvenapajia, sillä virta houkuttelee pikkukaloja ja nämä saalistajia.

Tällaiset paikat on helppo kalastaa myös maista, eikä tuuli ole silloin kiusana. Tihein ahvenparvi löytyy yleensä virran alapuolelta, harvemmin sen ”niskalta”.

Välillä ahvenet saalistavat hyvinkin matalassa vedessä, rakkolevää kasvavien saarten rantakivikoissa, ruovikkolahdissa jne.

Joskus myöhäissyksyllä lievästi sanoen yllättää parhaiden kalojen löytyminen aivan rantojen tuntumasta. Kesällä se ei ole niinkään kummallista, parveilevathan pikkukalat silloin rantamatalissa.

Ahventen hyvä puoli on, että ne paljastavat itsensä usein pinta-ajoina. Niitä esiintyy erityisesti aamuisin ja iltaisin tyynillä tai heikkotuulisilla keleillä. Silmät auki ja viipymättä sinne, missä lätisee!

Kuhat ja taimenet

Touko–kesäkuulla eli kutuajan tienoilla etsitään sisäsaaristosta vedenalaisia patteja, joiden korkeusero ympäristöönsä nähden ei välttämättä ole metrien luokkaa. Patti voi puhkaista pinnan tai jäädä veden alle,mutta kuhat löytyvät sen liepeiltä noin 1–4 metrin syvyydestä.

Myös saarten rannoista pistävät vedenalaiset niemekkeet voivat kutukuhia houkutella, onpa hyviä saaliita saatu aivan ”haukiruovikoiden”reunoiltakin.

Kuhafilettä haviteltaessa pitää ensin varmistua, että kuhaa ylipäätään esiintyy alueella, sillä yhtä itsestään selvä laji kuin ahven ja hauki ei kuha ainakaan vielä ole.

Varmimmin kuhan tapaa sameahkoista sisälahdista ja –seliltä etelärannikolla, mutta paikoin sitä on Pohjanlahdellakin Vaasan korkeudelle saakka.

Mitä ulommas, pohjoisemmaksi ja kirkkaampiin vesiin edetään, sitä epävarmemmaksi kuhan tavoittaminen muuttuu.

Syvyyskartasta kuten myös paikallistuntemuksesta on jälleen suurta hyötyä. Kokemattoman iloksi on kuitenkin todettava, että hyvillä kuhavesillä riittää pyytäjiä ja heitä seuraamalla pääsee ainakin alkuun.

Kudun mentyä ohitse kuhat hajaantuvat selille ruokailemaan, eikä niitä juuri enää tapaa kutupaikkojen liepeiltä. Heittokalastajan varmimpia kiintopisteitä ovat nyt selkämatalikkojen reunat, jyrkähkösti syvenevät rannat tuulen alapuolella sekä erilaiset virtasalmet, joissa kuhia voi pyytää myös ajelehtivasta veneestä pilkkimällä.

Kylmillä keleillä ja kylmänä vuodenaikana kaloja etsitään syvemmältä kuin lämpimällä, pahimmillaan jopa 15-20 metristä. Normaalein pyyntisyvyys on n. 3-10 metriä.

Meritaimenen pyynti on rannikon vapakalastusmuodoista eräänlainen kuningaslaji, ainakin mitä sen vaikeuteen tulee. Vaikeus johtuu lähinnä alhaisista kalatiheyksistä verrattuna muihin em. lajeihin.

Yhdenkin mittataimenen saamista päivän aikana voidaan pitää hyvänä tuloksena, muutamaa jo huippuonnistumisena.

Meritaimenen sesongit ovat keväällä ja syksyllä. Keväällä heti jäidenlähdön jälkeen tyypillisiä pelipaikkoja ovat matalat, kivikkoiset, tuulen alapuolelle jäävät lahdet, joiden lämpimään veteen taimenet saapuvat saalistamaan.

Kalat voivat uida jopa puolen metrin vedessä aivan rannan tuntumassa, joten varovaisuus on valttia ainakin tyynellä kelillä kalastettaessa.

Kevään edetessä täplätakit muuttavat vähitellen ulommas saaristoon, josta niitä voi yhä tavoittaa saarten, luotojen ja karien reunoilta. Kunnes sitten kesäksi ne häviävät jonnekin kauas ja ovat käytännössä tavallisen kalastajan ulottumattomissa, ellei satu harrastamaan vetouistelua.

Syksyllä vesien viiletessä alle 10 asteeseen alkaa taimensesonki sisäsaaristossa uudestaan. Tyrskykarikot, saarten kärjet, kivikkoniemet, tuulen ja tyynen rajakohdat jne. ovat jälleen ottipaikkoja.

Kausi jatkuu niin pitkälle kuin jäät antavat odottaa itseään.

Vapavälineet merelle

Monesti puhutaan meri- ja järvikalastusvälineistä, ikään kuin ne olisivat toisensa poissulkevia asioita. Rehellisesti sanottuna tuollainen jako on aivan keinotekoinen, eikä sille ole löydettävissä mitään järkeviä perusteita.

Merellä voi aivan hyvin kalastaa vaikka köykäisimmillä UL-välineillä, kunhan valitsee kalastuskohteensa oikein. Sellaiseksi kelpaavat esimerkiksi matalassa vedessä telmivät ahvenet tai selkäkarin kupeelle noussut säyneparvi.

Kun taas pyynnin kohteena on syksyn pakka-ahven, jota narratessa pitää toisinaan päästä jopa 10–20 metrin syvyyteen, on syytä käyttää jämäkämpää vapaa (esim. viehepainoille 5-25 g). Ei siksi että ahvenet välttämättä olisivat isompia kuin rantamatalassa, mutta käytettävät jigit ovat.

Niiden heittäminen ja uittaminen mutkalle taipuneella UL-vavalla on ikävää ja tunnotonta. Moni kala jää liian löysän kepin vuoksi saamatta.

Samaa jigivapaa voi käyttää myös kuhan pyynnissä. Jämäkkä toiminta on eduksi kovaleukaista kalaa tartutettaessa. Vavan sopiva pituus veneestä jigitettäessä on n. 6-7 jalkaa.

Haukea kalastetaan merellä perinteisesti hiukan suurikokoisemmilla vieheillä kuin järvillä, mikä johtuu lähinnä siitä uskomuksesta, että merellä hauet ovat suurempia. Isojen vieheiden heittäjä tarvitsee järeän kädenjatkeen, jonka kapasiteetti riittää viehepainoille n. 20-60 g.

Jerkkikalastajilla heittohoukuttimet hipovat jopa sataa grammaa, joten siinä leikissä heinäseipään jäykkä ja vieheiden uittotekniikan vuoksi lyhyenläntä jerkkivapa pääsee oikeuksiinsa.

Tavalliselle hauelle riittää normaali ”kakkosluokan” vapa, joka on tehty viehepainoille noin 10-30 grammaa. Sillä pystyy hätätilassa heittämään varsin isojakin vieheitä kuten 18 cm Rapala Magnumia (40 g). Itselläni tällainen vapa toimii eräänlaisena yleisvapana ja käytän sitä toisinaan myös jigittelyssä.

Sopiva pituus perushaukivavalle on noin 7-8 jalkaa.

Oikea viehe oikeaan tilanteeseen

Ahvenenkalastaja pärjää pitkälle hyvällä värikokoelmalla n. 6–10 cm mittaisia toukkajigejä. Niille tarvitaan kourallinen päitä painoiltaan 5–20 g. Jigien perusväreihin kuuluvat mm. moottoriöljy, ruskea, fluorivihreä, läpikuultava ja violetti. Suosikkivärejä kannattaa kysellä paikallisista kalastustarvikeliikkeistä.

Ensisijaisen tärkeää on valita viehearsenaalinsa sen mukaan, että pystyy kalastamaan haluamaansa kalalajia tehokkaasti kaikenlaisissa olosuhteissa. Silloinkin, kun kalat eivät ole tarjottimella mökkilaiturin edessä, vaan kenties jossain selkäsyvänteessä metrien paksuinen vesipatja päänsä päällä.

Pakin sisältöä sopii toki täydentää myös muutamalla lipalla (Mörrumspinnaren, Mepps ”kumikala”, Lotto) ja helppoheittoisella vaapulla (Rapala Countdown).

Kuhat pureskelevat samantapaisia jigejä kuin raitapaitaiset heimotoverinsa, joskin matojen koko saa olla vielä karvan verran suurempi. Värivalikoima painottuu ahventa enemmän värikkääseen suuntaan, tosin maanläheisiäkään värejä unohtamatta.

Koska kuhia jigitellään varsinkin alkukesällä paljon 2-4 metrin vedestä, pitää mukaan varata varsinkin 4-8 g painopäitä. Myöhemmin kaudesta voi kaloja joutua etsimään jopa 10-15 metristä 10-25-grammaisia päitä käyttäen.

Matalassa vedessä kuhan suun saa aukeamaan myös vaapuilla, vaikkapa syvännemallisella Shad Rapilla tai Fat Rapilla.

Erittäin tehokkaaksi menetelmäksi osoittautunutta ”lusikkajigittelyä” kannattaa ehdottomasti kokeilla esimerkiksi 5 sentin Räsäsellä ja muilla ilmeikkäästä leijailevilla pikku lusikoilla.

Haukea varten soisi kalamiehen leluosastolta löytyvän niin puuta, peltiä kuin silikonia, mutta tietysti sitä voi ihanneoloissa selvitä jopa yhdellä ainoalla ottipelillä.

Aloittelijalle helpoin valinta on klassikkolusikka tyyliin sininen Krokodil 23 g, jota on helppo heittää ja joka ui kivan ilmeikkäästi sopivan syvällä eli metrissä kahdessa. Siihen ottaa niin kiloinen standardihauki kuin tuurilla kymppikiloinen köriläskin.

Vähän kokeneemman pelimiehen pakissa kolisee kokoelma 10-20 cm vaappuja. Kotimaiset Nils Master Invincible ja Rapala Magnum ovat tämän kaartin kuuluisuudet, mutta nimiä enemmän kannattaa kiinnittää huomiota vieheiden uintisyvyyksiin sekä siihen, että kuvat uivat kunnolla myös hitaassa vauhdissa. Nämä uivat.

Pidä huoli, että vaappurasiassasi on sopivia pelejä niin polvensyvyisten rantavesien kuin jopa 5–8 m syvänteiden ronkkimiseen. Toimivia syvännepalikoita noin viiteen metriin saakka ovat Rapala Deep Tail Dancer, Storm Deep Thunder ja Nils Master Jumbo. Metrin matalikot voi hoidella vaikkapa Storm Shallow Thunderilla, Rapala Long Castilla tai Kuusamo Puukalalla.

Hauki iskee ärhäkästi myös silikonituotteisiin, joista oman pakkini pakollisimmaksi on vakiintunut kalaa matkiva Storm Suspending WildEye Swim Shad. ”Suspi” on hitaasti uppoava ja matalissa vesissä toimiva ”jerkkijigi”, jonka saa nykivällä uittotyylillä syöksähtelemään äärimmäisen herkullisesti.

Oikein syvällä lymyävän hauen päänahka lähtee helpoimmin isoilla 10–15 cm kalajigeillä, joita esim. Stormin valikoimista löytyy runsaasti.

Toisaalta kalajigit ovat käyttökapineita matalammissakin vesissä sopivan hitaasti uppoavina versioina. Stormin Naturistic – sarjan luonnonimitaatiot ovat matalahaukia haettaessa kerrassaan mainioita.

Vielä pitää muistaa varustautua parilla ruohikkouistimella, joista toinen on ilman muuta Rapala Minnow Spoon ruohosuojatulla koukulla ja toinen ns. spinnerbait, jonka henkarimainen rakenne estää ruohikkoon tarttumisen tehokkaasti.

?

Kalakeli
Kalakeli puhuttaa kalastajia. Joidenkin mielestä se on sade, toisten mielestä pilvipouta tai jopa auringonpaiste. Joku vannoo etelätuulen nimiin, joku luottaa länsi- tai jopa pohjoistuuleen. Itse asiassa keli kuin keli voi olla kalakeli, jos se vain muuttaa olosuhteita lähemmäs pyynnin kohteena olevan kalalajin ihanneolosuhteita. Voidaan myös sanoa, että kun keli on sellainen, että kalastajalla on mukava olla ja että hän pystyy kalastamaan tehokkaasti haluamansa ottipaikat, silloin ovat olosuhteet kohdallaan.