Jos suomalaisista kaloista järjestettäisiin makuäänestys, niin nieriä eli rautu korjaisi todennäköisesti parhaan äänisaaliin.

Raudun erinomaisessa maussa on tietenkin mukana alitajuista aromia siitä hiestä ja vaivasta, minkä kalastaja joutuu kokemaan metsästäessään punavatsaisia kaunottaria tuhannen kilometrin päässä kotoa, tiettömässä tunturissa, kaukana kaikesta.

Sillä paljon lähempää ei rautua oikein tahdo saada. Toki sitä tavataan muutamissa Itä-Suomen suurissa, karuissa järvissä kuten Puruvedessä, Kuolimossa, Yövedessä ja Orivedessä, mutta esiintymät ovat sen verran niukkoja vesipinta-alaan suhteutettuna, että sattumasaaliiksi voitaneen pilkkiin puraissut nahkalohi lukea.

Samoin nieriää tapaa silloin tällöin onkikokoisena istukkaana eräissä kirjolohilammissa,  jolloin saattaa päästä kokemaan kalpean aavistuksen tämän hienon lajin pilkkimisestä.

Paljon tavallisempi tuttavuus istarilammissa on kuitenkin nieriän amerikkalaisperäinen lähisukulainen puronieriä.

Mutta napapiirin tuolla puolella alkavat ”oikeat” rautuvedet yleistyä, ja siellä missä metsä häviää jo tunturien alarinteiltäkin, on rautu erittäin todennäköinen asukas kaikissa ei-pohjaan-asti-jäätyvissä järvissä.

Korkeimmissa ja karuimmissa tunturilompoloissa se voi olla jopa järvensä ainoa kalalaji.

Käsivarressa hyviä kohteita ovat Toskaljärvi, Pitsusjärvi, Lossujärvi, Somasjärvi, Somaslompolo, Ailakkajärvi ja Salmijärvi.

Utsjoella puolestaan Kuoppilasjärvi, Loktajärvi, Rohtojärvi, Rohtolompolo, Pirkejärvi ja Ravdojärvi.

Inarin kunnan alueella kannattaa kokeilla mm. Hammastunturin Rautujärvestä, Äälisjärvestä, Surnujärvestä, Iso Rovijärvestä. Vainosjärvestä, Tuulijärvestä ja Vaassalijärvestä, unohtamatta myöskään itse Inarijärveä.

Valitettavasti varsinkin Suomen puoleisille pienille rautujärville ovat tyypillisiä rajut  kannanvaihtelut, jotka johtuvat paikallisten tyylistä tyhjentää järvet aika-ajoin verkoillaan.

Koskaan ei siis voi olla varma, onko edellisenä talvena löydetty huippupaikka enää sellainen seuraavalla käynnillä. Elpyminen uuteen kukoistukseen kestää useita vuosia.

Norjan puolella rautuvesien tarjonta lisääntyy entisestään, eikä Ruotsin Lapistakaan  tarvitse paik koja erityisemmin etsiä. Monille suomalaisille on tullut tutuksi Kilpisjärvestä puolensataa kilometriä länteen sijaitseva Rostojärvi, jonka rannalla on oikea mökkikyläkin.

Alku- tai kevättalvella

Paras aika rautureissun toteuttamiselle on huhti–toukokuu, jolloin valoa riittää ympäri  vuorokauden ja kelitkin alkavat olla keskimäärin siedettäviä, parhaimmillaan lähes kesäisiä.

Etelän kalamiehen kannalta rautuhuippu sijoittuu hankalasti, sillä samaan saumaan sattuu mm. siianonkijoiden sesonki rannikolla.

Noihin aikoihin pääsee myös nauttimaan parhaasta meritaimenen heittokalastuksesta, kutuun valmistautuvien suurhaukien narraamisesta, hankikorreilla napostelevien taimenten perhokalastuksesta ja monesta muusta mukavasta.

Toinen mahdollinen ajankohta on ensijäiden aika. Tunturin pikkujärville jäät saadaan usein jo lokakuun lopulla, marraskuulla viimeistään. Tällöin pilkkipäivällä on vielä pituutta ihan kohtuullisesti, jää on mukavan ohutta ja ottipaikkojen etsiminen sujuu tanssin lailla. Myös kalat ovat vielä muutaman viikon ajan innokkaassa ruoanhaussa.

Alkutalven huonoja puolia ovat ensijäiden hankala ennustettavuus, mahdollisesti vaikeat liikkumiskelit maastossa sekä kevättalvea lyhyempi päivä. Myöskään kalojen laatu ei kudun vuoksi ole paras mahdollinen. Toisaalta muuta pilkkiporukkaa liikkuu kairassa niukasti, joten luonnon rauhaa ainakin on luvassa.

Aurinkolasit voivat pelastaa reissun

Rautupilkille lähdettäessä kohde on yleensä etukäteen tiedossa, joko kavereilta kuultu, lehdestä luettu tai aikaisemmilta reissuilta tuttu. Sinne voidaan suunnistaa joko hiihtäen, moottorikelkalla tai lentäen.

Autolla pääsee harvemmin hyvien paikkojen äärelle. Hiihtäminen on edullisin, mutta työläin tapa, varsinkin jos hankikelit sattuvat kenkkuilemaan. Helikopterilla tai vesitasolla lentäen matka taittuu kalliisti ja vaivattomasti, mutta kelit voivat siinäkin tehdä kiusaa ja sotkea aikatauluja.

Moottorikelkka olisi näppärä kulkuneuvo tunturissa, mutta sillä saa ajella vain merkittyjä reittejä pitkin (jäällä tosin vapaasti). Aika harvoin reitit kulkevat parhaiden pilkkivesien vieritse. Varusteita ja suunnittelua tunturireissu vaatii paljon enemmän kuin päivän pikavisiitti lähivesille.

Jos jotain unohtuu, sitä ei ole mahdollista piipahtaa lähikaupasta hakemassa. Unohdus saattaa pilata koko reissun.

Ehdottomasti mukaan muistettavia asioita ovat aurinkolasit ja suojavoide.

Jos kohdalle sattuu kaikkien toivoma lämmin auringonpaiste viikoksi, ilman suojavarusteita polttaa kasvonsa ja sairastuttaa silmänsä tuskalliseen lumisokeuteen lähes varmasti.

Varjoista pilkkipaikkaa ei tunturista helpolla löydä. Keli voi olla myös kylmä, tuulinen ja sateinen. Lämmin vaatetus on silloin kullan arvoinen, samoin gps tai kompassi pyryn tai sumun häivyttäessä kiintopisteet näkymättömiin.

Pilkkivehkeet

Kalastusvälineitä ei ole tarkoituksenmukaista raahata tunturiin liian suurta kuormaa.

Vapojen ja siimojen puolesta pärjää kolmella setillä. Järeähköön, jäykkäkärkiseen vapaan 0,30 mm siima rautupilkkien uittamiseen, pienipuolaiseen, jäykkäkärkiseen vapaan 0,20 mm siima pienille tasapainoille yms. ja herkkäkärkiseen mormyskavapaan 0,18–0,20 mm siima morrien ja pilkkiperhojen uittamiseen.

Siimana saa kaikissa olla monofiili, mieluiten väritön. Houkuttimista tärkeimpiä ovat rautupilkit, värikkäät lämiskät, jotka muistuttavat malliltaan lähinnä lautasta tai leveää haukilusikkaa.

Pilkin alla roikkuu 5–10 sentin siimatapsissa yksihaarakoukku, johon kiinnitetään syötiksi tavallisimmin nippu kärpästoukkia, katkan pala tai mato. Voi koukun korvata myös pienellä perholla tai mormyskalla, mutta syötti kannattaa siihen silloinkin asentaa.

Itse olen käyttänyt pääasiassa Kuusamon Lappi-Loiste –rautupilkkiä ja hyvin olen sillä kalassa pysynyt.

Tärkeämpää kuin pilkin malli tai väri lieneekin tekniikka, millä sitä rauturaadille esitellään.

Valitettavasti parhaat uittotyylit vaihtelevat kalojen mielialan mukaan. Perustyyli pitää sisällään rauhallisia, korkeahkoja nostoja ehkä viiden sekunnin rytmillä, ja niiden välissä pilkkiä värisytetään kevyesti.

Pudotessaan rautupilkki värisee, koukkii ja elehtii erittäin näyttävästi. Kirkkaissa tunturivesissä se erottuu kaloille jopa kymmenen metrin etäisyydeltä, äänensä perusteella kenties kauempaakin.

Mutta kalojen pitäessä paastoa voi liian eläväinen uittaminen koitua myös haitaksi, joten huonon syönnin lääkkeeksi tepsii liikkeen minimoiminen. Vetorytmi harvenee ehkä pariin minuutissa, ja siinä välillä pilkkiä vain värisytetään, kenties nostellaan hieman eri vesikerroksissa.

Sen voi laskea myös pohjalle siten, että syötti makaa siellä ja pilkistä vain yläpää kohoaa irti pohjasta. Madepilkkimäinen läpyttäminen on joskus toiminut hyvin, mutta se melkeinpä vaatii avantoon tiirailua tärppien havaitsemiseksi ja vastaiskujen ajoittamiseksi.

Näköpilkintä on paitsi hauskin myös tehokkain tapa kalastaa tunturivesillä.

Kirkkaan veden ansiosta kaiken näkee kuin akvaariossa. Kalan ilmestyessä näkökenttään voi ryhtyä kokeilemaan erilaisia uittokikkoja pohjan pölisyttämisistä morrivärinöihin.

Melkoisia värinöitä tuntuu myös oman haalarin sisällä, kun iso rautu pölähtää äkkiä ruutuun ja nielaisee syötin kitaansa. Pitempiaikainen jäällä makaaminen vaatii alustan, jollaiseksi kelpaa esimerkiksi solumuovinen retkipatja.

Rautupilkkien lisäksi rautu nappaa kohtuullisen mielellään myös tasapainoihin, vaikkapa kirjolohenpilkinnästä tuttuihin Mutu-Leechiin ja Mosariin. Levypyrstölliset Nils Masterit ja Rapalat ovat nekin rautuja antaneet.

Väriä saa pilkeissä olla, varsinkin punaista ja oranssia. Jos tuntuu, että kalat vain kiehnäävät pilkin ympärillä, vaihda nopeasti tasapaino ja uita sitä melko aggressiivisesti. Tämä on toisinaan laukaissut syönnin käyntiin.

Isohkoja mormyskoita sekä pilkkiperhoja kannattaa kokeilla muutenkin kuin rautulätkän alla. Erityisesti  huonolla syönnillä ne ovat osoittautuneet joskus päivän pelastajiksi.

Isoa rautua voi yrittää huiputtaa syöttiongellakin, jos sattuu saamaan mutuja tai oikein pieniä raudunpoikasia syötiksi. Täkyyn lankeaa erittäin mielellään myös taimen sekä tunturijärvissä tavallinen made.

Muista kairan jatkovarsi

Muusta kalastusvarustuksesta tärkein on kaira, jonka terän on syytä olla huippukunnossa.

Tunturivesillä on pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että normaalimittainen kaira ei ylety lävitse kevättalven jäistä. Siksi kairaan pitää varata jatkovarsi, joka kiinnitetään paikalleen mielellään jo kotona.

Ruostuneiden pulttien avaaminen kalapihdeillä ei ole helppoa paikanpäällä.

Monet tunturivedet ovat kaiken lisäksi yllättävän matalia, vaikka ympäristön muhkeiden muotojen perusteella voisi toisin päätellä. Lähes jokaisella reissullani vähintään yksi kaira on porattu pilalle pohjakivikkoon. Siksi mukana kuskataan myös viilaa ja varaterää.

Kairan halkaisijaksi oma valintani on neli- tai viisituumainen. Ainoastaan niillä vesillä, missä suurraudun vaara on ilmeinen, kannattaa harkita kuusituumaista. Paksu jää on huomattavasti mukavampi puhkaista kapeahkolla poralla.

Kun liikutaan moottorikelkoilla, paras kairavaihtoehto on moottorikaira, jonka ansiosta reiän halkaisija voi olla vaikka kahdeksantuumainen.

Muita hyödyllisiä kapistuksia ovat sohjokauha, tappokapula, pihdit ja isokokoinen reppujakkara.

Ottipaikat ja -ajat

Pääasiassa matalasta, mutta joskus hyvinkin syvältä. Siinä karkeat suuntaviivat rautujen hakemiselle Etsiminen kannattaa aloittaa rantojen tuntumasta, vaikkapa niemen kärjestä, karin kupeelta tai salmikapeikosta 0,5–5 metrin vedestä.

Ole kuitenkin varovainen, sillä jyrkänkin rinteen kupeella saattaa olla aivan matalaa vettä.

Erityisen varteenotettava pilkkipaikka on usein lähtevän tai laskevan puron lähiympäristö, jos siinä on syvyyttä edes nimeksi. Tosin raudut voivat liikkua jopa niin matalassa, että vettä ei ole jään ja pohjan välissä puolta metriäkään.

Toisaalta parvi saattaa löytyä jopa 10–20 metristä. Tai syvänteen päältä välivedestä. Asian saa selville vain kokeilemalla. Jos matkassa on isompi porukka, se hajautetaan luotaamaan eri syvyyksiä, kunnes joku keksii apajan.

Rautu tunnetaan oikukkuudestaan

On päiviä, jolloin kalaa ei näy, vaikka mitä taikoja tekisi, toisinaan taas saalista nousee hangelle luksusongelmaksi asti.

Omat parhaat rautupilkkikokemukseni ovat kauniilta, lämpimiltä kevättalven päiviltä, oikeammin ehkä aamu- ja iltapäiviltä. Harvemmin syönti on ollut hyvää silloin, kun ilmassa on pureva viima, lumipyry ja takatalven tuntu.

Myös paksu hanki jään päällä heikentää raudun ottihaluja. Ainakin itse olen saanut parhaat saaliini silloin, kun lumi on jo sulanut pois jäältä.

Ennen matkaan lähtemistä on hyvä pyrkiä varmistamaan, mikä tilanne paikanpäällä odottaa. Se yleensä selviää jollekin paikalliselle matkailuyrittäjälle soittamalla. Ja hyvä on varautua vaikka lentokyytiin, jos ei muuta mahdollisuutta tunnu olevan.