Pilkkiminen veneestä on kesällä erinomainen keino pyytää isoa järviahventa ja mukava vaihtoehto jigaamiselle. Venepilkintäkausi jatkuu kesästä jäiden tuloon ja tulevaisuuden Etelä-Suomessa läpi talven.

Venepilkintä ja jigaus ovat syvemmän veden pyyntitapoja. Ne ovat hyviä keinoja päästä kosketuksiin suurten järviahventen kanssa, mutta kumpaakaan ei tunneta järvillä kovin hyvin.

Tästä löytynee eräs syy siihen, miksi kesämökkikalastajat eivät tahdo pääse suurta järviahventa kalastaessaan kovin usein mieleisiinsä tuloksiin.

Jigaus ja venepilkintä eivät läheskään aina ole korvattavissa toisillaan. Yhteistä on se, että viehe saadaan syvässäkin pohjan tuntumaan, mutta toisinaan pilkki kelpaa ahvenille paremmin kuin jigi ja päinvastoin.

Lähtökohtana valinnalle olen pitänyt ahventen aktiivisuutta. Jos ahven nappaa rajusti, heittelen jigiä, koska sillä kampaa joutuisasti laajan alueen ja parvi löytyy nopeammin.

Mutta aina jigaus ei anna erityisempää ahvensaalista. Sen sijaan venepilkki saattaa houkutella ahvenia, mutta siihenkään ne eivät ehkä nappaa heti. Kalat vain kiertelevät veneen alla, mutta vaativat samassa kohdassa heiluvan vieheen pitempiaikaista liikettä ennen kuin iskevät.

Kun yksi nappaa, syönti voi lähteä päälle ja samassa rytäkässä tulee useampi köriläs. Toisaalta isoille on hyvin tyypillistä sekin, ettei mitään ryöppyä tule. Juuri silloin venepilkintä päihittää jigin.

Koko päivän pyyntitapa

Pyytäjän on hyödyllistä ymmärtää, miten vuorokaudenaika ja kelin aurinkoisuus vaikuttavat mahdollisuuksiin saada suuria ahvenia verrattaessa venepilkintää muihin pyyntitapoihin

Kun suuret järviahvenet liikkuvat pintavesissä ja rannoilla matalilla alueilla, ne ovat usein saalistamassa.

Tätä aktiivisuutta esiintyy kesällä varmimmin varhain aamulla. Varsinkin aurinkoisina ja kuumina sääjaksoina aamun varhaiset tunnit ovat tavallisesti vuorokauden parasta pyyntiaikaa lähteä vaikkapa lähiluodon kupeelle ongelle.

Myös alkava ilta voi virkistää isojen ahventen ottia. Loppukesän tyyniinä lämpöisinä päivinä ahventen ajoparvia näkee selkävesillä pikkukalajahdissa etenkin myöhään iltapäivällä ja alkuillasta.

Kesällä ja vielä elokuussa venepilkinnän etu on, että syvästä pilkkimällä on mahdollista löytää aktiivisia isoja ahvenia läpi päivän ja myös keskellä päivää, jos matalassa on hiljaista. Järvestä riippuen syvä vesi tarkoittaa 4–12 m syvyyttä.

Siitä huolimatta, että syöntipiikki heinäkuun helteillä ajoittuu tavallisesti varhaiseen aamuun, syvässä vedessä ahvenet voivat iskeä pilkkiin koko aamupäivän ja vielä puolen päivän jälkeenkin, vaikka pohjaa pitkin vipeltävä jigi ei enää pahemmin kiinnosta.

Jos aurinko helottaa, hiljaisin vaihe heinäkuussa osuu omilla pyyntipaikoillani usein klo 13–17 väliin.

Venepilkintä syvästä onkin mukava keino pyrkiä löytämään otillaan olevaa isoa ahventa ilman erityisen varhaista aamuheräämistä.

Venepilkintä matalasta

Matala vesi ja tyyni veden pinta ovat huono yhdistelmä, jos tavoitellaan isoja ahvenia. Kuitenkin kun ahven on hyvin aktiivinen, se tulee myös näkösyvyydessä veneen alle varsinkin varhaisina kesäaamuina.

Olen joskus kokeillut ahventen pelokkuutta pilkkimällä niitä kahluuhaalarit päällä puolentoista metrin vedestä jalkojen välistä. Ahvenia tulee helposti jalkoihin, mutta isommat ottavat paljon heikommin kuin pikkutirrit.

Pieni aallokko ja pilvipouta rohkaisevat ahvenia liikkumaan ja nappaamaan hanakammin veneen alla. Pilkin sivulle heittäminen ja leijailu sieltä alas voi myös houkutella kaloja seuraamaan viehettä ja iskemään.

Etenkin suuri ahvenen saattaa haksahtaa juuri tähän.

Matalassa veneen alle tullut parvi kuitenkin pelästyy helposti ja katoaa. Siksi onki ja heittovapa ovat periaatteessa parempia välineitä matalaan. Varsinkin, jos keli on tyyni tai aurinkoinen, venepilkkijän on paras etsiä nappaava parvi reilusti näkösyvyyttä syvemmästä.

Heittohyrrä pilkkivavassa

En lähde venepilkkireissulle ilman jigivapaa, enkä edes pyri arvaamaan, nappaako ahven paremmin pilkkiin vai jigiin. Tilanne voi myös muuttua päivän aikana.

Vaikka ahvenet eivät iskisikään jigiin, jigaus kuitenkin houkuttelee köriläitä veneen alle, josta ne ehkä iskevät pilkkiin. Tämän takia venepilkintä on usein tehokkaampaa, kun pyytäjiä on kaksi ja molemmat myös heittelevät ajoittain.

Kun ahvenia pyritään imuroimaan jigaten pilkkivavan ulottuville, heitto pitää kalastaa aivan veneen viereen asti.

Heittely ja pilkintä yhdistyvät kätevästi, kun käyttää runsaan puolen metrin pituista vapaa, johon voi liittää kevyen heittohyrrän, ja siiman päähän solmitaan kookas sivuliukuinen tai värinäuintinen pystypilkki.

Pystypilkki lentää tällaisella vavalla kymmeniä metrejä, mutta 10– 20 m heitto riittää. Pilkin annetaan vajota lähes pohjaan, se kelataan jigityylillä veneen alle, jossa pyyntiä jatketaan pilkkien pari kolme minuuttia ennen uutta heittoa.

Tällä konstilla saa toisinaan hyvin juuri kookkaita ahvenia ja väliin tälli tulee kaukana veneestä. Saman voi tietysti tehdä millä tahansa virvelivavalla, mutta siinä vaiheessa, kun pystypilkkiä uitetaan veneen alla, minihyrrävavalla pilkkiin saa parhaan tuntuman ja uinnin.

Venepilkkijän välineet

Suuren järviahvenen venepilkinnässä vavan koosta on kahdenlaista hyötyä. Kun ahven nappaa, kala otetaan ylös siimasta vetäen, mutta paikkaa vaihdettaessa siima kelataan puolalle, jolloin suuri puola tuo nopeutta.

Kookkaan vavan etuna on myös kärjen pituus.

Pitkän kärjen avulla kättä ei tarvitse pilkkiessä ojentaa suoraksi veneen ulkopuolelle ja rasitus käsivarteen vähenee. Tätä tarkoitusta varten olen tehnyt irtokärjistä muutaman erityisen pitkävartisen venepilkkivavan.

Koska isoa ahventa tavoitellaan syvästä järeillä pilkeillä, monofiilisiiman vahvuudeksi 0,28–0,30 mm on sopiva. Näin paksulla siimalla ahvenet saa kiskoa vauhdilla ylös.

Käytän myös monikuitusiimoja, mutta ne sotkeutuvat veneen pohjalla helpommin.

Huomion arvoista on sekin, että kun heitän pilkin (kädellä) syötin tarkistamisen jälkeen kolmen neljän metrin päähän paatista, monofiili takkuaa juuri tässä tilanteessa vähemmän kuin useimmat kuitusiimat.

Pystypilkin liitän siimaan lenkkisolmulla. Haukisilla paikoilla käytän pienen pientä pilkkilukkoa ja Predator-perukesiimaa, jonka liitän pilkkisiimaan mikrokoon leikarilla.

Myös kookkaat tasapainot ovat mainioita venepilkkejä. Käytän värikoukkua vatsan alla ja lisäksi saatan laittaa kolmihaaraan kalan silmän tai parikin kuhan varalle.

Pystypilkeistä kaikki uivat ja suuret pilkit ovat kokeilun arvoisia perinteisestä Hopeasiivestä, Viimasta ja Valiosta lähtien.

Tasapainoista olen viime vuosina käyttänyt etenkin 80 mm/35 g ja 70 mm/23 g Karismaxeja sekä 80 mm/25 g Nils Mastereita, mutta moneen muuhunkin nappaa.

Koska tasurit kiertävät siimaa, pienen pieni leikarillinen pilkkilukko on tarpeen. Usein käytän pientä pilkkilukkoa, ohutta peruketta ja mikroleikaria.

Kahdella pilkkivavalla

Venepilkintä on luonteeltaan helppoa ja leppoisaa.

Mihinkään tehopyyntiin en pyri, vaikka käytän kalan etsintävaiheessa kahta pilkkivapaa yhtä aikaa. Toisessa vavassa saatan pitää tasuria, toisessa pystyä.

Heiluttelen vapoja samaan ja eri tahtiin pohjan tuntumassa. En pidä venepilkinnässä viehettä paikoillaan, vaan uitan pystypilkkiäkin lähes samalla tavalla kuin tasapainoa. Uintiliikkeen jälkeen heti uusi veto.

Välivedessä olevista ahvenista pääsee selville, kun heittää pilkin välillä veneen sivuun. Jos tälli tulee selvästi ennen kuin viehe on pohjassa, välivettä kannattaa kokeilla myös veneen alta.

Kun parvi löytyy, siirryn yhteen pilkkivapaan ja pyrin vielä nostamaan parvea ylöspäin. Päiväsaikaan parven nostaminen ei välttämättä toimi ja voi johtaa syönnin tyrehtymiseen.

Venepilkin syötit

Käytän venepilkillä suurten pystyjen alla aina ketjua ja useimmiten paljon isompaa koukkua kuin talvipilkillä. Ketju toimii välttävästi hauelle perukkeenakin.

Kaupasta tällaisia ketjun ja koukun yhdistelmiä ei saa, joten teen ne itse. Koukuksi sopii kookas streamerkoukku, jonka silmä kuumennetaan ja oikaistaan. Pitkävartisesta koukusta saa sormilla hyvän otteen ja kalan irrotus käy mukavasti.

En käytä pystypilkin koukussa välttämättä liimasta tehtyjä väripallukoita, mutta laitan koukkuun pienen, värikkään tekotoukan tai puukolla leikattuja viipaleita isommasta tekotoukasta. Pari eri väriä tuo ilmettä.

Varsinaiseksi syötiksi kolkatun kalan silmä on hyvä ja kestävä.

Silmä painetaan sormella suun kautta ulos, jolloin se irtoaa puhkeamatta. Koukkuun ehjä silmä koukataan varoen reunasta. Suureen koukkuun laitan tekotoukan lisäksi kaksi tai kolmekin silmää.

Eläväinen, pienehkö kastemato on hyvä syötti isolle ahvenelle, mutta itse en niitä käytä. Pilkin mieluummin senkin ajan, joka kuluu matojen etsimiseen.

Isoon koukkuun voi laittaa myös pienen särjen pyrstön tai peratusta ja fileeratusta särjestä viipaleen. Tiheällä haavilla rantavedestä liipattu pikkusärki on hyvä syötti ja mutu vielä parempi.

Käytän tarkoituksella isoa syöttiä ja koukkua vähentääkseni pikkuahventen tarttumisia. Pikkutirrien näprääminen syötin kimpussa ei kuitenkaan ole pahasta, päinvastoin, se voi houkutella isomman iskemään sivusta.

Paikkaa vaihtaen

Ison järviahvenen olinpaikkoja on käyty läpi sarjan aiemmissa jutuissa. Jos paikoista ei ole tietoa, karikoiden ja luotojen penkat muikkusyvänteiden tuntumassa ovat hyviä aloituspaikkoja.

Venepilkilläkin saaliin saaminen on usein kiinni siitä, kuinka monta ”reikää” jaksaa kokeilla. Ankkuripaikka vastaa enemmän kuin yhtä reikää, jos ajoittain myös heitellään.

Tehoa pyyntiin haettaessa tuulesta on apua. Myötätuuleen paikkaa on nopea vaihtaa niin, että ankkuri nostetaan juuri ja juuri irti pohjasta, veneen annetaan ajelehtia hieman ja ankkuri lasketaan uudestaan.

Kun pilkitään suuria ahvenia, paikkaa ei pidä vaihtaa niin tiuhaan kuin pikkuahventa talvella pilkittäessä.

Oma käytäntöni on, että jos mitään ei tapahdu neljän viiden minuutin sisällä, heitän jigiä tai venepilkkiä hetken. Sen jälkeen voin vielä kokeilla pilkkivavalla, seurasiko kukaan veneen alle, minkä jälkeen siirryn ainakin vähän.

Sen lisäksi pilkin ja heittelen joillakin ankkuripaikoilla vartinkin. Jos tämä ”haku” kaukaa heitellen ja pitkään veneen alta pilkkien tuo tulosta, kokeilen sitä muuallakin.

Ankkuroinnin taktiikka

Ahvenia etsittäessä voi käyttää hivenen liian kevyttä ankkuria, jolloin vene ajelehtii, mutta niin madellen, että siimat pysyvät suorassa ja pilkit pohjan yllä.

Lähes tyynellä käytän etsintävaiheessa myös jarrupussia.

Jos järven pohja on savinen, nostan ankkurin veneessä muovilaatikkoon, ettei se sotke veneen pohjaa. Lyhyellä siirroksella pidän likaista ankkuria siirtymän aikana veneen ulkopuolella kädessä.

Tuulella ankkuroinnissa voi käyttää pitkähkön köyden taktiikka, jos epäilee ahventen säikkyvän ankkuria. Ankkuri jää silloin kauemmaksi veneestä ja vene tekee tuulessa heiluriliikettä. Se laajentaa pilkittävää aluetta, joskin siimat menevät ajoittain viistoon.

Jos ankkuri lasketaan suoraan veneen alle, se saattaa tehdä isot ahvenet varovaisiksi, mutta ei lopeta syöntiä. Jos ankkuri on laskettu aivan pystysuoraan alle, kannattaa sen vaikutusta tutkia heittelemällä pilkkejä etäämmälle, eikä jigaustakaan pidä unohtaa.

Sellaistakin olen havainnut, että kun olen pöllyttänyt pohjaa ankkurilla, ahven on jonkin ajan kuluttua alkanut napata mutapilven sisällä viuhuviin vieheisiin.

Ankkuroinnin nopeus lisääntyy, kun köyteen tehdään lenkkejä parin kolmen metrin välein. Kiinnitys veneen ulokkeeseen tehdään syvyyden mukaan kohdalle sopivasti osuvasta lenkistä.

Venepilkillä on syytä kuljettaa pitkävartista haavia paitsi jättikokoisten ahventen, myös haukien ja kuhien varalle, jotka täydentävät kesäkeleillä saalista.

Särkiä tulee kesällä syvästä vähemmän, lahnoja järvestä riippuen jopa usein.

Perinteinen pohjaonki?

Pohjaongen siimassa on lyijyhauli painona sekä 30– 50 cm päässä siitä koukku ja syötti. Sopiva siiman vahvuus on 0,20 mm ja syöttinä pelaa parhaiten kymmenen sentin mittainen, elinvoimainen ja hyvin liikkuva kastemato.

Pohjaonki lasketaan veteen niin, että pieni lyijypaino syötteineen painuu ehdottomasti pohjaan asti, eikä jää killumaan pohjan yläpuolelle. Sen jälkeen vapa lasketaan veneen pohjalle. Löysää saa jäädä metrin verran.

Kun tuuli kääntelee ankkuroitua venettä, tällä tavoin laskettu pohjaonki liikkuu hieman pohjaa myöten veneen liikehtiessä.

Tärkeintä pohjaongessa ei kuitenkaan ole sen liike, vaan madon elävyys. Kymmensenttinen, kokonainen kasiainen pyrkii luikertelemaan pohjassa, josta ahven sen syö.

Pohjaonki on näin vaihtoehto varovaiselle kyrmyniskalle, joka ei jostain syystä kelpuuta jigiä tai venepilkkiä.

Ahven huomaa madon paremmin, kun löysää siimaa on vain vähän, jolloin mato liikehtii heiluvien pilkkien lähettyvillä vain metrin, parin päässä. Paikkaa myötätuuleen vaihdettaessa pohjaonkea ei tarvitse nostaa ylös.

Jos vene liikehtii, koukun kärki pohjaongessa on paras piilottaa madon sisään, jolloin se ei tartu yhtä helposti pohjakiviin ja roskiin, jotka koukkuun jäädessään tyrehdyttävät kalan ottihalut.

Mato koukataan keskeltä, jolloin molemmat päät pääsevät liikkumaan.

Parhaiten pohjaonki pelaa kovalla tasapohjalla, kivikossa homma ei toimi lainkaan ja sammalpohjalla mato luikertelee piiloon.

Pohjaonkeen tarttunut iso ahven hotkaisee madon usein vatsaansa saakka. Koukun irrotin ja kapeakärkiset pihdit ovat silloin arvossaan.