Saimaalta saatiin ennen runsaasti lohikaloja, joilla oli mitä erilaisempia nimiä. Varsinaisen lajin lisäksi kalojen nimityksiin vaikutti kalan ulkomuodon vaihtelut sen eri elinvaiheissa.

Taimen kurkkii. Piirros: Melina Minkkinen.

Kalastajat ja muut paikalliset asukkaat puhuivat yleisesti lohista, mutta antoivat niille myös tarkemmin kuvailevia nimityksiä.

Algot von Fieandtin kalaretket

Sata vuotta sitten Saimaassa uiskenteli vahva luontaisesti lisääntyvien lohikalojen kanta. Ristiinassa syntynyt ja Viipurissa lääkärinä toiminut Algot von Fieandt (1868–1939) oli innokas metsästäjä ja kalastaja, joka kirjoitti useita asiantuntevia artikkeleita.

Algot von Fieandtin Tidskridt för jakt och fiske –lehden joulukuun numeroon vuonna 1920 kirjoittama artikkeli Saima-laxarna sai aikaan mielenkiintoista keskustelua Saimaan lohikaloista. Von Fieandt perusti näkemyksensä pitkälti omiin kokemuksiinsa kalastusmatkoilta, joita hän teki vuosina 1887–1893 Saimaan Yöveden ja Liittokivenselän välisille vesille.

Nuoren säätyläismiehen lähtöpiste kalaretkille oli hänen perheensä omistama Kylälahden kartano Louhiveden pohjoispuolella. Matka taittui tukevalla soutuveneellä yhdessä jonkin kumppanin ja kartanon palvelusväkeen kuuluvan soutajan kanssa. Kolme–neljä peninkulmaa pitkä taival ”pelipaikoille” kulki Kylälahdelta Paljaveden, Niiniveden, Louhiveden, Varkaantaipaleen kanavan, Someenjärven, Kirkkotaipaleen kanavan ja Yöveden Salonselän kautta aina Käenniemenselälle tai sitäkin kauemmaksi Liiansaaren taakse Liittokivenselälle. Yönsä retkikunta vietti paikallisten talojen ulkorakennuksissa tai taivasalla saarissa.

Retkillään miehet harrastivat pitkäsiimakalastusta, jota von Fieandt piti urheilullisempana kuin verkkokalastusta tai nuotanvetoa. Pyydys ei ollut mikään lelu, sillä selkäsiimalla oli pisimmillään mittaa viisi kilometriä ja siinä oli 500 sivutapsia suurine lohikoukkuineen. Syötteinä he käyttivät tuoreita muikkuja, jotka ostettiin paikallisilta nuotanvetäjiltä.

Neljä ”lohilajia”

Artikkelissaan von Fieandt kertoi yhyttäneensä neljä erilaista lohilajia, jotka erosivat selvästi toisistaan ruumiinmuodoltaan ja väritykseltään. Eniten hän kertoi heidän saaneen harmaalohta (grålax), jota he itse nimittivät ”kiiltoloheksi” (blanklax) ja paikallinen väestö ”siikaloheksi”.

Grålax eli taimen Gösta Sundmanin kirjasta Suomen kalat, laji nro 16.

Sen ruumiinmuoto meriloheen (Salmo salar) verrattuna oli selvästi lyhyempi ja pyylevämpi, sillä oli terävälovinen pyrstöevä ja sen hopeanhohtoisilla kyljillä oli suuria, heikosti erottuvia tummia täpliä. Selkä oli tumma ja vatsa melko vaalea. Se käy riittävän hyvin yksiin Gösta Sundmanin kuvaaman lajin nro XVI kanssa, tosin sillä erotuksella, että täpliä hopeisella kyljellä oli vähemmän ja ne olivat suurempia ja heikommin erottuvia. Paino vaihteli 5 ja 25 naulan välillä. (Algot von Fieandt, Tidskrift för jakt och fiske, joulukuu 1920, vapaa suomennos)

Gösta Sundman (1854–1014) kirjoitti kirjan Suomen kalat, Finlands fiskar, The Fishes of Finland, joka julkaistiin 1883–1893 G. W. Edlundin kustantamana. Alun perin 12 vihkona ilmestyneessä kirjassa oli 38 erilaista kalakuvaa. Lajeista XVI ja XVII käytettiin kirjassa nimitystä taimen. Kirja on nykyisin arvokas ja harvinainen keräilykohde.

Toiseksi yleisin laji von Fieandtin saaliissa oli edellä mainitun kanssa samanmuotoinen kala, mutta sen kyljet olivat selvästi tummemmat. Hopeanhohtoisuus puuttui tyystin, kyljillä oli runsaasti suuria tummia täpliä ja niiden seassa joitakin heikosti punaiseen vivahtavia. Paikallinen väestö nimitti kalaa ”sorvaloheksi”. Kala painoi yleensä 7–12 naulaa. Von Fieandtin tulkinnan mukaan kala vastasi Sundmanin lajia nro XVII (Taimen, mullo).

Laji nro 17 (grålax, taimen mullo) Gösta Sundmanin kirjasta Suomen kalat.

Kolmas von Fieandtin esittelemistä Saimaan lohilajeista oli vaalean, huonolaatuiseksi arvioidun lihansa vuoksi merkitykseltään vähäinen, muodoltaan pitkänomainen, epätavallisen suuripäinen ja selvästi lovipyrstöinen (en tydligt inskuren stjärtfena) – ainakin von Fieandtin muistikuvan mukaan. Väritykseltään se oli huomattavasti tummempi ja täplät puuttuivat lähes kokonaan. Paikalliset nimittivät lajia ”haukiloheksi” tai joskus jopa ”niemenkiertäjäksi”.

Neljäs ja von Fieandtin mielestä mielenkiintoisin laji oli ”nahkalohi”. Se oli muodoltaan ”siikalohta” soukempi, väriltään tiilenpunainen heikosti erottuvine tummine pilkkuineen ja sillä ei ollut suomuja (saknade helt och hållet fjäll). Liha oli selvästi vaaleampaa kuin kahdella ensin mainitulla lajilla, ja paino vaihteli välillä 5–12 naulaa. Kirjoittaja ei enää vuonna 1920 muistanut oliko kalalla lovipyrstö vai ei.

Laji nro 5 (röding, nieriä) Gösta Sundmanin kirjasta Suomen kalat.

Loppuyhteenvedossaan Algot von Fieandt päätteli, että ”siikalohi” on tavallinen järvitaimen (insjötajmen), joka kutee ja oleskelee koko elämänsä Saimaan selkävesillä, ”sorvalohi” on forelli, joka kutee koskissa kuten Vuoksen yläosissa ja vaeltaa sieltä kesäksi Saimaalle. ”Haukilohi” oli hänen mielestään mahdollisesti siikalohen steriili muoto, ja ”nahkalohi” yksinkertaisesti tavallinen nieriä.


… lisää myöhemmin, jahka toivun koronasta.