Suomi on yksi maailman parhaista paikoista katsella ja kuvata turvallisesti Pohjois-Euroopan suurpetoja. Eräät itärajamme tuntumassa toimivat matkailualan yrittäjät tarjoavat jopa karhutakuun – jos karhuja ei näy, asiakas voi tulla uudelleen ilman lisämaksua.

Tuiman tulo kuvauskojulle oli vaikuttava näky.

Onnistuimme viime vuonna huijaamaan nurkkapielissä tarkkailevia tonttuja sen verran hyvin, että jouluaattona eräästä paketista kuoriutui lahjakortti kahdelle hengelle Martinselkosen eräkeskuksen karhukojulle.

Ajankohdaksi valitsimme alkukesän sillä ajatuksella, että valoa riittää yölläkin valokuvaukseen ja että sääskiparviin ei tarvitse ihan veitsellä leikaten tietään raivata. Säätä emme voineet säätää mieleiseksemme, mutta yhden yön reissumme sinne ja takaisin sujui kaikin puolin suotuisissa merkeissä. Matkaan lähti meidän kahden vanhuksen lisäksi lahjan antaja, valokuvausta harrastava viisikymppinen tyttäremme.

Vaikka aika tuntuu rientävän vuosi vuodelta aina vain nopeammin, matkat puolestaan vaikuttavat pitemmiltä kuin nuorempana. Kun ennen ajaa hilpaisimme yhdessä päivässä Lapin perukoille, tuntui nyt jo vähän yli 500 kilometrin matka Ristiinasta Martinselkoseen vähintään yhtä kovalta suoritukselta. Vähintään sadan kilometrin välein oli pysähdyttävä jaloittelemaan ja takomaan takamustaan, että kierrähän nyt veri edes vähäsen. Paluumatkalla tuli sitten ajettua turhan pitkiä etappeja ja jalat pääsivät vähän turpoamaan.

Entinen rajavartioasema

Martinselkosen eräkeskus toimii vuonna 1990 lakkautetulla Pirttivaaran rajavartioasemalla, joka sijaitsee vain 1,7 kilometrin päässä itärajasta ja 1,2 kilometrin päässä rajavyöhykkeen takarajasta. Karhukatseluretkiä on tehty vuodesta 1995 alkaen.

Martinselkosen eräkeskuksen päärakennus on entinen Pirttivaaran rajavartioasema.

Eläimiä voi katsella isoista kojuista, joista toiseen mahtuu 12 ja toiseen 9 asiakasta oppaan kera, tai pienemmistä valokuvauskojuista, joissa on tilaa yhdelle tai kahdelle hengelle yön yli oleskelua varten. Asiakkaat viedään yhteiskuljetuksella kohteen lähellä olevalle parkkipaikalle, mistä jatketaan polkua pitkin kojulle 400–1 500 metriä sijainnista riippuen.

Karhujen lisäksi Martinselkosessa voi nähdä hyvällä onnella myös ahman, suden, merikotkan ja haarahaukan – ja tietysti monia muita tavanomaisia lajeja.

Karhujen katselun lisäksi Martinselkosessa voi harrastaa mm. läskipyöräilyä, moottorikelkkailua, hiihtämistä ja kalastusta.

Majoittuminen tapahtuu yhden–kahden hengen huoneissa, yhdessä neljän hengen huoneessa tai noin viiden kilometrinpäässä eräkeskuksesta sijaitsevassa Kuikkalehdon mökissä, jossa on nukkumatilat neljälle hengelle. Vaihtoehtoisesti vieras voi yöpyä eräkeskuksen piha-alueella omassa matkailuvaunussaan tai teltassaan.

Meidän kohteemme oli aivan rajavyöhykkeen vieressä oleva uusi yhdeksän hengen koju Öllörinahon kääntöpaikan lähellä. Seurueeseemme kuului meidän kolmen ja asiansa osaavan oppaan lisäksi neljä muuta henkilöä. Ulkomaalaisia, joita usein on suurin osa asiakkaista, edusti tällä kertaa vain yksi saksalainen mieshenkilö.

Hiljaa ja haisematta

Karhuretki alkoi eräkeskuksen pihasta kello 17. Lastauduimme valkeaan pakettiautoon ja ajoimme noin neljän kilometrin matkan kapean metsätien päähän.

Lyhyt taival parkkipaikalta polkua pitkin kojulle oli ehkä jännittävin vaihe koko retkellä. Opas neuvoi meitä kulkemaan ripeästi tiiviinä ryhmänä polulta minnekään poikkeamatta ja pysähtymättä. Hakkuuaukeaa ylitettäessä katsoimme tarkasti joka puolelle puunlatvoja unohtamatta, sillä karhuja ja niiden pentuja saattoi olla missä tahansa. Kun painuimme alemmas notkoon, oli kosteassa maassa selvä karhunkämmenen painallus, jota siinä ei oppaan mukaan ollut vielä aiemmin päivällä.

Karhun kämmenen painallus kostealla polulla.

Perillä opas avasi kojun takaoven ja päästi meidät sisälle siksi aikaa, kun hän kävi avaamassa kojun etupuolella olevat kuvausaukkojen ja ikkunoiden suojaluukut. Eteemme avautui joitakin kymmeniä vuosia sitten ojitettu suo, jonne on kasvanut jo kohtalainen männikkö. ”Karhuteatterin” tanner on temmelletty ja tallattu, mutta heti ojan takana on luonnontilaiselta vaikuttavaa jänkää pusikoineen ja suovillatuppaineen.

Pienen odottelun jälkeen kuulimme mönkijän hurinaa ja paikalle ajeli Markuksi kutsuttu mies, jonka tehtävä on kierrellä kojulta toiselle ja viedä niille karhuja houkuttelevia ruokia. Pieneksi yllätyksekseni karhuille ei tarjottu teurasjätteitä eikä lohta, vaan koiranraksuja ja omenia. ”Raksut eivät jää haisemaan maastoon eivätkä houkuta lokkeja tai korppeja, joista olisi vain haittaa karhujen katselulle”, kertoi oppaamme.

Alkoi jännittävä odotus, jonka aikana piti malttaa olla hiljaa paikallaan. Opas kertoi, että ainakin kerran olivat karhut jääneet tulematta paikalle, kun eräs asiakas oli lemunnut voimakkaasti hajuvedelle. Ajattelin myös niitä, jotka eivät saisi mennä moneen tuntiin karhukojun ulkopuolelle tupakalle ja joutuisivat jauhamaan korvikkeeksi nikotiinipurkkaa.

Viisi karhua

Opas oli ”tilannut” Markulta ensimmäisen karhun paikalle jo kello 18, mutta otso tuli hieman etuajassa jo kello 17.46. Paikan päällä – ja jälkeenpäin kuvista – katsottuna vaikuttavinta oli katsoa karhun lähestymistä vihreän metsän läpi ruokinta-aukiolle. Näyssä oli jotain samaa uhkaavuutta kuin sotafilmeistä tutussa panssarivaunun lähestymisessä. Eläin ei kierrellyt pieniä puuntaimia, vaan kömpi suoraan niiden yli että metsä ryskyi.

Ensimmäisen karhun saapuminen.

Kojulle päästyään karhu alkoi kaikessa rauhassa napostella maahan siroteltuja koiranraksuja. Parhaiden apajien kohdalla kontio asettui päinmakuulle ja haroi kynsillään evästä pieniksi keoiksi ennen kuin naposteli niitä tottuneesti suuhunsa. Eläin oli selvästi tietoinen ihmisten läsnäolosta, mutta se oli siihen täysin tottunut eikä antanut pienten äänien ja hajujen häiritä ruokailuaan.

Noin 10 minuutin kuluttua karhu kömpi rauhallisesti samaan suuntaan mistä oli tullutkin.

Karhu nro 2:n lähestymisen kello 18.55 huomasin ensimmäisenä minä, koska satuin istumaan kojun vasemman päätyikkunan vieressä ja eläin tuli siltä puolelta. Kyseessä oli ensimmäistä karhua selvästi arempi eläin, joka kuunteli tarkalla korvalla pienimmätkin kojusta kantautuvat äänet ja nuuhki hajut. Muista illan esiintyjistä poiketen tämä karhu kiipeili myös puissa ja napsi niiden koloihin asetetut omenat parempiin suihinsa.

Toinen karhu kiipeili välillä puissa.

Karhu kakkonen viihdytti katsojia noin puolen tunnin ajan kunnes lähti kylläisenä paikalta.

Melko tarkalleen tunnin kuluttua edellisen karhun saapumisesta tuli kolmas karhu, nyt samasta suunnasta kuin ensimmäinenkin. Kyseessä oli karhuista nuorin, hieman pentukasvoinen nallukka, joka viihtyi ”karhuteatterissa” aina klo 20.37 asti, kunnes koitti illan dramaattisin hetki.

Nuori karhu nousi takajaloilleen ja katsoi tarkasti tuloreitilleen päin. Silloin se näki jotain, joka sai sen laskeutumaan äkkiä nelinkontin ja pinkaisemaan metsä ryskyen pakoon minkä jaloistaan pääsi. Valitettavasti en ehtinyt kuvata tapahtumasta videota.

Kolmas karhu oli nuori yksilö, joka säikähti perinpohjin lähestyvää suurta uroskarhua.

Nyt liikkui metsässä jotain suurta, tummaa ja uhkaavaa. Kookas uroskarhu tallusti majesteetillisesti näyttämölle. Oppaamme dramatisoi näytelmää selostamalla matalalla äänellä, että tämä karhu on jo elämää nähnyt kaveri, joka on urosten välisissä mittelöissä saanut eri puolilleen arpia ja tuoreempiakin haavoja. Järkälemäisen karhun otsassa oli vasemman silmän yläpuolella tunnistamista helpottava tumma laikku ja karhun vasemman alaleuan hammas repsotti ikävän näköisesti suun ulkopuolella.

Tuiman hammas lienee vaurioitunut tappelussa.

Vedin vaistomaisesti kameran putkea vähän sisemmälle kojuun ja toivoin, että peto ei tulisi syömään noita aivan kaikkein lähimpänä seinää olevia suupaloja. Kojun ikkunapokat näyttivät äkkiä aika heiveröisiltä karhun valtaviin hartialihaksiin suhteutettuna.

Vertailemalla kuviani myöhemmin Youtubessa oleviin videoihin sain selville, että kyseessä oli Tuima-niminen uroskarhu, jonka hammas näytti repsottavan jo pari vuotta sitten otetuissa kuvissa.

Noin klo 20.55 Tuima sai seuraa, kun paikalle kömpi viides karhu, vanha naaras Laura, jolla oli ollut vielä toukokuun 21. päivänä neljä ylivuotista pentua seuranaan. Nyt Laura oli jo yksin ja lähestyi pelotta tuttua kumppaniaan.

Pienen tervehdykseltä vaikuttavan katselun jälkeen kumpikin keskittyi syömään paikalle tuotuja antimia. Laura naposteli koiranraksuja aivan kamerani edessä, mutta Tuima pysytteli onneksi koko ajan loitommalla.

Laura ja Tuima ovat vanha karhupariskunta.

 

Harkittu poistuminen

Viimeisen karhukuvat otimme noin klo 21.15, minkä jälkeen odotimme vajaan tunnin, että tulisiko vielä ”tilauksessa” ollut karhuperhe pienine pentuineen paikalle. Ainoa sanottava tapahtuma oli kuitenkin vain käen nopea vierailu ruokintapaikan taustalla olevan männyn oksalla. Vain nopeimmat ehtivät napata siitä kuvan.

Käki ei ole niitä helpoimpia kuvattavia.

Itse sähläsin hyvän kuvaustilanteen kuvaamalla linnun kiireessä lasi-ikkunan läpi lyhyemmällä 400 mm putkellani. Käki jäi kuvassa turhan pieneksi ja kuva suttuiseksi.

Opas harmitteli, että käki ei ollut näyttäytynyt edellisenä päivänä, jolloin eräs ulkomaalainen poika olisi kovin mielellään sellaisen kuvannut. Aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta!

Kun karhunpentuja ei alkanut kuulua, alkoivat muutamat seurueen jäsenet pakkailla kameralaukkujaan. Ja niinhän siinä kävi, että katsoimme lopulta kaikki kuvausillan päättyneeksi. Oppaan suljettua karhukojun luukut pääsimme mekin ulos ja kävelimme näkemäämme tyytyväisenä takaisin autolle.

Karhukojulta poistumisen paras hetki on silloin, kun paikalla ei ole karhuja. Joskus joudutaan odottamaan jopa tunteja, että ”ruokaperäisille” nukahtaneet karhut heräävät ja poistuvat paikalta.

Oppaan jännittävin tilanne kautta aikojen lienee ollut se, kun kerran hänen luukkuja sulkiessaan oli sisällä vielä oleva asiakas koputtanut ikkunaan ja osoittanut oppaan selän taakse. Kun opas oli vilkaissut taakseen, hän oli nähnyt suuren karhun tulleen vain parin metrin päähän hänen taakseen.

Karhukojulta on poistuttava hyvässä järjestyksessä oppaan johdolla.

Hyvin oli siitäkin tilanteesta selvitty. Ja hyvin uskalsi tyttäreni nukkua teltassaan eräkeskuksen pihanurmella, vaikka mikään ei olisi estänyt metsänpetojen tulemista samoille tanhuville. Tai olisihan se talon valpas vahtikoira hälyttänyt, jos karhu tai muu peto olisi uskaltanut paikkaa lähestyä.

Karhuretki oli kaiken kaikkiaan onnistunut ja herätti kiinnostuksen tulla joskus toistekin.