Istuttaessani perunaa pienelle puolen aarin puutarhatilkullemme huomioni kiinnittyi peukalonpään kokoiseen harmaaseen esineeseen, joka nousi maan uumenista mullan mukana. Ei voi olla totta, sehän on kauan sitten kadonnut Terhi Saimanin pohjatulppa. Miten se pottupeltoon joutui?

Kaksi kadonnutta ja sitten onnekkaasti löytynyttä Terhi Saimanin pohjatulppaa ja kaksi ”varatulppaa”.

Lapsuuteni yksi ikimuistoisimmista äänistä on se, mikä syntyy veneen tappia paikalleen hakatessa.  Aitoon ääneen tarvitaan tuhdilla kölilaudalla varustettu puuvene, veden turvottama ja hieman pehmentämä puinen tappi ja puinen perämela.

Kun aitalta aamukasteista pihapolkua huussiin mennessäni kuulin tuon äänen, tuli minulle hirmuinen kiire ehtiä Kala-Herkon mukaan ongelle. Herkko oli äidin puolen isoisäni veli, jonka kanssa kävin lähes joka päivä ongella noina onnellisina 50-luvun kesinä. Isoisä Taneli oli kuollut jo vuosia ennen syntymääni, ja hänen poikamieheksi jäänyt Herman-veljensä oli minulle tärkein vanhan polven edustaja.

Soudimme yleensä vain muutaman kymmenen aironvedon päähän kotirannasta, minkä jälkeen Herkko laski riippakiven jonkun ahvenvitatuppaan kohdalla ja aloimme onkia.

Näyte ensimmäisestä eränovellistani ”Kala-Herkon onki”, jolla voitin toisen palkinnon Savon Sanomien eräaiheisessa kirjoituskilpailussa 1977. Julkaistu kirjassa Yönmusta taimenperho (Savon sanomat, toim. Raimo Ylinen).

 

Saaliskaloja ei tainnutettu eikä verestetty, vaan ne laskettiin elävinä veneen pohjalle, johon Herkko päästi tapinreiän kautta sopivan määrän vettä. Reissun jälkeen kalat kannettiin rannasta ylös kartanolle ja pantiin suureen saaviin, jossa oli vinttikaivosta nostettua kylmää vettä. Kalojen perkaamisesta huolehti yleensä isoäitini Amanda.

Kirjoitin noista lapsuusmuistoistani ensimmäisen eränovellini, jolla osallistuin Savon Sanomien juhlavuoden kirjoituskilpailuun 1977 ja tulin jostain syystä palkituksi. Menestymisen innoittamana aloin kirjoitella lisää kalajuttuja ja päädyin lopulta vuonna 1988 Erän kalastusavustajaksi.

Puuveneeni

Ensimmäisen oman sotuveneeni hankin vuonna 1980. Vene oli keiteleläisen venemestarin Hans Meurasalon veistämä vanerivene, jonka mallin hän oli tuonut evakkoon lähtiessään Laatokalta. Vene oli kevytsoutuinen ja siinä oli erinomaiset mestarin itsenä tekemät tasapainotetut airot. Puisessa pohjatapissa oli sorvattu pää, josta sai hyvän otteen tappia irrotettaessa.

Velimies kiinnittämässä itse tekemiään vavanpitimiä puuveneeseeni joskus 1980-luvulla.

Kerrassaan loistavan veneen tarina jäi ehkä keskimääräistä lyhyemmäksi, sillä rankan käytön ja huonon säilytyksen takia sen pohja alkoi pehmetä niin, että se oli jätettävä pihakoristeeksi jo 1990-luvulla.

Eräänä päivänä pihalleni ilmestyi mies, joka lupasi tehdä minulle ilmaiseksi samanlaisen veneen, jos antaisin hänelle vanhan veneeni malliksi ja ostaisin lisäksi venelaudat. Innostuin asiasta ja houkuttelin vielä kaverini Ramin samaan kimppaan. Rami, joka oli töissä vaneritehtaalla, hommasi tarvikkeet kahden veneen rakentamiseksi.

 

Sorvattu veneen tappi. Yksityiskohta vanhasta valokuvasta.

Jäimme odottamaan veneiden valmistumista, mutta mitään ei alkanut kuulua. Oli tullut jotain ongelmia, ehkä perheeseen liittyviä, ja venemestari oli muuttanut naapurikuntaan. Siellä veneet valmistuisivat ihan kunnan järjestämissä tuotantotiloissa. Ihan varmasti! Jo ensi kesäksi!

Koitti kevät, mutta veneitä ei alkanut kuulua. Mies valitteli puhelimessa, että nyt ongelmana on se, että veneitä ei saa tuotua verstaasta ulos ahtaiden ovien eikä ikkunoidenkaan kautta. Homma haiskahti sen verran pahasti, että Rami alkoi kysellä veneeni ja venelautojemme perään poliisien avulla.

Pitkällisten selvittelyjen jälkeen kävi lopulta ilmi, että ”venemestari” oli päässyt tai viety humeetin peruskorjaukseen. Tyydyimme lopulta tilanteeseen ja luovuimme vaatimuksistamme. Olin menettänyt veneeni ja me molemmat uuden veneen rakennustarvikkeet. Oppia ikä kaikki.

Veto 5

Joskus 90-luvulla sain kesäksi käyttööni Varkaudessa valmistettavan Veto 5 –veneen, joka luovutettiin myöhemmin Erä-lehden Suomen suurin kala –kilpailun pääpalkinnoksi. Veneen varustukseen kuului kätevä kuomu, jonka alla saattoi jopa nukkua, sekä omana innovaationani takakaiteet, joihin oli helppo kiinnittää vavanpitimiä ynnä muuta rekvisiittaa.

Veto 5 suojakuomunsa alla. Vanha valokuva 1990-luvulta.

Kaiteet alkoivat sen jälkeen yleistyä muissakin soutuveneissä.

Ihastuimme Veto 5:een ja kävimme sillä kalassa pitkienkin matkojen päässä. Vain kerran sattui pieni kommellus, kun veneen pohjatulppa irtosi kesken uistimen soudun Jäppilän Kivisellä. Takatuhdolla istunut poikani taisi potkaista tulpan vahingossa irti. Kun yritimme kiristää tulpan takaisin paikalleen, se ei onnistunutkaan, koska tulppa ei suostunut ohenemaan reikäänsä sopivaksi.

Kun vettä tulvi veneeseen melkoista tahtia, ei auttanut muu kuin pitää tulppaa kädellä paikoillaan ja soutaa kiireesti rantaan. Tulpan mekanismi saatiin toimimaan ja tulppa tiiviisti paikoilleen. Kalatkin alkoivat iskeä testattavana olleisiin vieheisiin. Päivä oli pelastettu.

Yleinen pohjatulpamalli, joka ei aina toimi oletetulla tavalla.

Veto 5:n valmistusmateriaali on lasikuitu, joka on ollut yleisin venemateriaali jo kymmeniä vuosia. Hyvin hoidettuna – ja tarvittaessa korjattuna – se kestää käytännössäkin isältä pojalle.

Omaa kakkossoutuvenettäni, kevyttä halpispaattia, olen joutunut paikkailemaan muutamia kertoja sen noin 10 vuoden käyttöiän mittaan. Aluksi rusahtivat jalkatuet rikki kuin munankuoret. Olivat kai jääneet jotenkin ontoiksi valmistuksen yhteydessä. Paikkasin vauriot lasikuidulla ja hartsilla ja hyvä tuli. Myös pohjapuolen pahimpia naarmuja olen paikkaillut.

Halpisveneen harmittavin yksityiskohta on kuitenkin sen keskituhto, joka on alkanut lahota puunsuojakäsittelystä huolimatta. Myös keskituhdon kiinnitysruuvit osoittautuivat ruostuviksi, mitä voi pitää täydellisenä mokana valmistajalta.

Terhi Saiman

Jouduttuani luopumaan testattavasta Veto 5:sta harkitsin samanlaisen veneen ostamista, mutta päädyin nuukuuttani vähän halvempaan Terhi Saimaniin heti, kun sen valmistus aloitettiin 1999.

Terhi Saiman osoittautui hyväksi ostokseksi, vaikka muutamat muka viisaat varoittelivat, että se halkeaa helposti ja on vaikeampi paikata kuin lasikuituvene. Meillä se on kuitenkin kestänyt jo 23 vuotta kovaa käyttöä ilman mitään veneestä itsestään johtuvia ongelmia. Veneen pohja ei ole ollut pienistä kiville ajamisista moksistaan.

Terhi Saiman kevytuisteluvarustuksessa.

Ainoa murheenkryyni on ollut veneen pohjatulppa. Eikä siinäkään ole mitään muuta vikaa ollut kuin se, että se häviää helposti – ainakin minun hallustani.

Noin 10 vuoden käytön jälkeen veimme Terhi Saimanin eräälle 30 kilometrin päässä olevalle järvelle, jossa käytimme sitä järvilohen ja taimenen soutu-uistelussa. Airoparin lisäksi venettä liikuteltiin sähköperämoottorin voimalla, ensin lyijyakkua käyttävällä Patriot 44:llä ja sitten parin viimeisen vuoden ajan omalla litiumioniakulla varustetulla Torqeedo Travel 1103 CS:llä.

Kerran noin 10 vuotta sitten veneelle saavuttuamme kävi ilmi, että veneen pohjatulppa oli jäänyt kotiin. Vuoleskelin nopeasti rantapajusta reikään sopivan tapin ja hakkasin sen perämelalla paikoilleen kuin ennen vanhaan. Sitä ei olisi pitänyt tehdä: pohjareiän naaraskierre irtosi liimauksestaan ja työntyi ulos veneen pohjasta. Olisi pitänyt valmistaa ”tappi” vaikka ruohotuppaasta, kuten näin tehtävän joskus kauan sitten Kyyvedellä.

Varatulpalla voi olla joskus käyttöä.

Se reissu meni piloille ja aiheutti yhden ylimääräisen veneellä käynnin, kun kävin korjaamassa vaurion.

Eräänä keväänä pohjatulppaa ei löytynyt talven jäljiltä, vaikka ”ihan varmasti sen panin syksyllä tuohon laatikkoon”. Piti ostaa uusi tulppa. Se oli malliltaan hieman erilainen kuin alkuperäinen tummanharmaa ja lyhyemmällä kierteellä varustettu, mutta ajoi asiansa oikein mallikkaasti.

Kunnes sekin tulppa katosi mystisesti.

Ei muuta kuin taas tarvikeliikkeeseen, josta ostin molemmat jäljellä olevat tulpat. Niistä toisen otin käyttöön ja toisen ripustin siimanpätkällä työhuoneeni seinälle varakappaleeksi.

Sitten tuli tämä kevät. Etsiessäni sopivia ruuveja johonkin tarpeeseen satuin penkomaan muuatta miljoonalaatikkoa ja mitäs löysinkään: Terhi Saimanin alkuperäisen pohjatulpan vanhojen naulojen ja ruuvien seasta!

Ja sitten eilen löytyi perunamaasta se myöhemmin mystisesti kadonnut toinen tulppa.

Aineen häviämättömyyden laki on sittenkin voimassa!